Grimmin veljekset Jacob ja Wilhelm elivät 1800-luvulla keräillen ihmisiltä kuulemiaan kertomuksia, jotka sitten kokosivat yhteen satukokoelmiksi. He eivät itse keksineet omia satuja, mutta muokkasivat niitä siistimpiin versioihin. Raakuutta niistäkään ei puutu, sillä Disney-elokuviksi muutettuna niitä on laimennettu entisestään. Satujen lisäksi Grimmin veljekset on tunnettu myös saksan kielen kieliopin kehittämisestä ja sanakirjan laatimisesta. Velipojat eivät liity arvostelussa olevaan elokuvaan muuta kuin nimellään, mutta heidän kokoamiaan satuja on matkassa sitäkin enemmän.
Elokuvan Will (Matt Damon) ja Jake (Heath Ledger) ovat viekkaita huijareita, jotka matkaavat pitkin 1800-luvun Saksaa ja poikkeavat maalaiskyliin. Siellä he taistelevat kuviteltuja taikavoimia vastaan saaden pelokkaat kyläläiset taas rauhoittumaan ja ottavat isot summat kuvitteellisesta työstään. Pilkka osuu kuitenkin omaan nilkkaan, kun veljekset jäävät kiinni, minkä seurauksena ranskalaiskenraali pakottaa heidät tutkimaan erään kylän tyttöjen katoamistapauksia. He ovat varmoja siitä, että toiminnan taustalla on vastaavanlaisia huijareita, mutta ei mene kauaakaan, kun he tajuavat metsän taikavoimien olevan kaukana realistisuudesta. Veljeksiä ja kyläläisiä vastassa on metsän kuningatar ja monenlaisia muita kammotuksia.
Leffan lähtöasetelma on mielestäni oikein herkullinen – tunnetut nimet sekä rooleissa että hahmoissa, tuttuja satuja miksattuna sekä seikkailua fantasiamaailmassa. Tarina alkaakin ihan hyvällä otteella, kun aluksi tutustutaan veljesten toimintaan ja vähitellen päästään itse juonen ytimeen. Viimeistään siinä vaiheessa leffa valitettavasti hajoaa käsiin ja lopputulos on katastrofaalisen tylsä ja laaduton. Ei ole kyse siitä, etteikö leffassa tapahtuisi asioita. Päinvastoin, juonenkäänteitä on loputtomasti ja koko ajan sattuu ja tapahtuu, mutta ongelma onkin nimenomaan siinä. Katsoja ei meinaa millään pysyä menossa mukana, kun juoneen jätetään turhan paljon aukkoja ja tietyt asiat vain tapahtuvat selittämättä. Toisaalta on ihan hyvä, ettei leffaan jää turhaa löysää, vaan tarinassa päästään koko ajan eteenpäin.
Elokuvan suuriin miinuksiin kuuluu erikoistehosteiden heikkous. Jotkut kohtaukset toimivat ihan kohtuullisesti, mutta tietokonegrafiikan heikkous herättää suuren kysymysmerkin – eikö 2000-luvulla mukaan parempaan pystytä? On häpeällistä myöntää, että leffan susi on heikommin tehty kuin vastaavat pedot Twiligh-saagassa, niin kehno kuin se muilta osilta onkin. Toisaalta vastaavasti puvustuksessa ja maskeerauksessa ollaan pääosin onnistuttu, joten se osio ansaitsee kiitoksen. Myös synkkyydellä ollaan yritetty paikkailla sitä tosiasiaa, että leffan ulkoasu ei toimi. Se on liian lapsellinen satu, joka ei kuitenkaan ole tarkoitettu lapsille – tosin kohderyhmä saattaa jäädä hyvin vajaaksi, koska kovin harva aikuinen tälle lämpenee.
Satuhahmoja ollaan kuitenkin mielestäni käytetty kohtuu oivallisesti, sillä uudet tulkinnat ovat ihan piristäviä. Myös katsoja voi keskittää energiansa satujen bongailuun, jos leffa ei muilta osin nappaa. Kässäri vaatisi tiivistämistä sekä tehosteet ammattimaisempaa lopputulosta, jotta elokuvasta voisi nauttia enemmän. Ohjauksessa ei kuitenkaan sinänsä ole mitään vikaa, sillä esimerkiksi näyttelijät hoitavat työnsä sujuvasti, vaikka tosiasia on, että tämä raina ei lukeudu Damonin tai Ledgerin parhaimpiin töihin. Heidän esittämänsä hahmojen välinen dialogi vaatisi kuitenkin nasevampaa kieltä, jotta henkilöissä olisi enemmän ryhtiä ja pilkettä silmäkulmassa. Nyt huumoripuoli jää harmittavan vajaaksi.
