Toimintaelokuva ja ennen kaikkea amerikkalainen sellainen on kärsinyt pahasta yrmypuutteesta. Veripärskettä ja kiroilua ei uskalleta tuoda, sankarit ovat puhdasotsaisia tylsimyksiä ja surkeat romanttiset sivujuonet peittävät tylyä meininkiä. Lisäksi toiminta on liian mekaanista ajoneuvokaahausta ja räjäyttelyä ilman tarpeellista inhimillistä kylmäverisyyttä ja raakuutta. Antoine Fuquan ohjaama Shooter rakentaa siltaa ‘klassisen’, verisen ja tylyn pläjäyksen ja ‘modernin’ siistityn ja välkkyvän ohuuden välillä ja vaikka tulos on ‘modernia’ genre-edustajaa rankempi meiningiltään on lopputulos silti liian ‘moderni’ ollakseen todella katartinen kokemus.
Palveluksesta eronnut tarkka-ampuja Bob Lee Swagger (Mark Wahlberg) pyydetään suunnittelemaan presidentin salamurha. Eversti Johnsonin (Danny Glover) suunnitelman avulla on tarkoitus estää sellaisen toteuttaminen ja Swagger käy työhön. Juttu haisee taivaaseen asti ja Swagger joutuu takaa-ajon kohteeksi, joskin FBI:n tulokas Nick Memphis (Michael Peña) huomaa jutussa olevan pahan löyhkän. Luvassa on toimintaa ja jutun todellisuus tulee ilmi.
Mark Wahlberg ei kovinkaan karismaattinen ole, mutta on silti liian komea ja siloiteltu ollakseen kunnolla murjottu ja lysmyinen antisankari genreensä. Suoritus on kuitenkin toimiva, vaikka mitään ihmeellistä ei mukana ole. Michael Peña kuitenkin tuo pisteet kotiin kokemattomana ja sen vuoksi turmeltumattomana agenttina ja Fuqua onnistuu heti alkuun luomaan sympaattisen kuvan hahmosta joka on paitsi tärkeä juonielementti myös pätevä persoona eikä jää pelkäksi hölmöksi.
Danny Glover ja Ned Beatty henkilöivät korruptoituneita viranhaltijoita ja erityisesti Ned Beatty saa roolinsa huokumaan vastenmielisyyttä. Glover on hiljaisempi pahuudessaan ja Elias Koteas tämän irvokkaana sadistikätyrinä revittelee urakalla ja muitakin kelmejä on mukana.
Jonathan Lemkinin käsikirjoitus ei ole pelkkää toimintaa, vaikka sitäkin on mukana. Nihilistinen ja amoraalinen ilmapiiri on voimakas ja sankarin itsepäinen odysseia tuntuu olevan pelkkää tuulimyllyjen kanssa taistelua koko salaliiton ollessa pelkkää kyynistä vallanhimoa, juonittelua ja oman lompakon täyttämistä ja Swagger on pelkkä ratas koneistossa jonka tehtävä on pitää rikkaat rikkaina ja tappaa köyhät jos he eivät tottele. Nämä hyvät, dystopiset elementit jäävät kylläkin harmillisen ohuiksi varsinaisessa juonessa joskin toiminta on onneksi veristä. Verisyyden peittämiseksi melkoinen osa toiminnasta on kylläkin melkoisen etäistä joskin isokaliiberinen luoti päähän jättää ruman jäljen ympäristöönsä ja päähän itseensä.
Tasapainottelee horjuvasti ‘modernin’ vetkuloinnin ja ‘klassisen’ verimäiskeen rajamaastossa. Tunnelma on kuitenkin hyvä, joskin liiallinen pituus hieman vaivaa kokonaisuutta, missä on myös juonta varsin paljon.
