Steve Martin on yksi suosikkikoomikoistani. Hänen lämminhenkinen ja samalla nerokas, jopa räävitön tyyli tehdä komiikkaa kyllä iskee. Sen sijaan hänen yritys olla vakava on vähemmän vakuuttava esitys. Kohtalon peliä on Martinin käsikirjoittama filmatisointi George Eliotin romaanista. En tiedä kuinka osuva filmatisointi on kyseessä, mutta elokuvallisesti kyseessä on aika pökkelö teos.
Martin tulkitsee tavanomaisella tyylillään opettaja Michael McCannia, joka elää onnellisessa avioliitossa ja lapsikin on tulossa. Sitten Michael saa kuulla, että tuleva lapsi ei olekaan hänen, niinpä Michaelin maailma murtuu. Hän erakoituu ja muuttaa pikkukaupunkiin puusepäksi. Eräänä päivänä hänen elämäänsä ryntää pikkutyttö, jonka Michael adoptoi itselleen pienen mutkan jälkeen. Elämässä alkaa olla taas valoa ja isyys sopii täydellisesti Michaelille. Sitten Mathilde-tytön oikea isä paljastuu ja isä haluaa tyttärensä takaisin. Michael ei kuitenkaan noin vain luovu tärkeimmästään, joten tulossa on oikeusjuttu.
Kaunis kuvaus osoittautuu lopulta melkeinpä leffan ainoaksi kehuttavaksi ansioksi. Myös pikkukaupunkitunnelmointi iskee, mutta muuta kehuttavaa on sitten vaikea keksiä. Kohtalon peliä on liian raskas tyyliltään eikä tarina pääse siksi oikein elämään. Henkilöhahmot ovat joko hyvin pinnallisia tai liian pirstaleisia. Teos on myös liian kliseinen, sentimentaalinen ja epäuskottava. Lopussa nähtävä oikeudenkäynti on aivan liian koominen muuten aika vakavaan elokuvaan ja pienoinen mediasatiiri on tungettu aivan väärään filmiin. Martin on hyvä näyttelijä ja jopa käsikirjoittajakin, mutta tällä kertaa hän on epäonnistunut kameran takana täydellisesti.
Ei Martin mikään erikoinen ole kameran edessäkään. Siihen samaan energiaan ei päästä kuin yleensä, hiuksetkin hän on jostain syystä värjännyt ruskeiksi. Gabriel Byrne, Laura Linney ja Catherine O’Hara ovat hyviä näyttelijöitä, joiden kyvyt eivät pääse loistamaan tässä draamassa. Lapsinäyttelijöiden, varsinkin 10-vuotiasta Mathildaa tulkitsevan Alana Austinin, pökkelyys häiritsee.
