Tohtori Michael Reynolds (Woody Harrelson) saa potilakseen vatsasyöpää sairastavan nurisorikollisen Bluen (Jon Seda). Blue on puoliksi navajo, sillä hänen biologinen isänsä oli navajo. Bluen isä kuoli ja hän sai kasvattivanhemmat. Varsinkin kasvatti-isä oli täysin hullu, siispä Bluen piti ampua häneltä aivot pihalle. Kyllähän siitä vankilaan joutuu. Blue saa kuulla, että hänellä on enää pari kuukautta elinaikaa, niinpä hän karkaa ja kaappaa mukaansa oman rikkaan lääkärinsä, Reynoldsin, mukaansa. Matkan päämääränä olisi intiaanien pyhä vuori, jossa on taikajärvi, joka parantaisi Bluen.
Tämä tuli katsottua jo toiseenkin kertaan ja taas se iski ja lujaa. Tämä on vaikuttava ja liian vähälle huomiolle jäänyt roadmovie. Sunchaser – Viimeinen matka on asiaa sisältävä elokuva, jonka katsoo ihan mielellään toisenkin kerran.
Kun matkaan lähdetään, niin katsojalle tulee selväksi, että Yhdysvallat on paha maa. Sen oppii myös tohtori Reynolds. Koko ajan katsojalle tykitetään mielenkiintoisia asioita, mitkä saavat katsojan jatkamaan katsomista loppuun saakka. Elokuvan vauhdikkuus on myös yksi voimakeino. Tämä on vauhdikas, mutta samalla ehditään miettiä maailman menoa.
Minulla on arvostelluissani tapana arvostella ohjaajaa, niinpä teen sen myös tällä kertaa. Ohjaajan pallilla häärii Kauriinmetsästäjänkin aikoinaan ohjannut Michael Cimino. Jätkä on vielä tällä hetkellä elossa, mutta tämän jälkeen ohjauspuuhat ovat jäänet hänen osaltaan vähemmälle. Tämä oli varmaan aikamoinen floppi, koska tämä ei tietääkseni tullut ollenkaan Suomeen teatterikierokselle. Ihme koska tämä on ehdottomasti yhtiä parhaimpia leffoja mitä olen nähnyt. Kuuluu jopa minun henkilökohtaiseen top 10:iin.
Sitten näyttelijät: Pääosissa olevat Woody Harrelson ja Jon Seda sopivat hyvin osiinsa. Harrelsonhan on aina loistava, mutta Seda on minulle tuntematon näyttelijä. Silti hän esittää osansa hyvin, eikä jää yhtään Woodyn varjoon. Harrelson on kaavamainen ja rikas tohtori ja Seda puolestaan on pahamainen nuorisorikollinen, mutta silti järkevä ja pohjimmiltaan hyvä tyyppi. Aluksi he ovat tietenkin pahimmat viholliset, mutta loppua kohden mitä enemmän ne toisiinsa tutustuvat sitä enemmän ne toisistaan välittävät.
Filmissä revitään muutamat naurut intiaanihöpinöistä, mutta se samalla kunnioittaa niitä. Ne vitsit ovat oikeastaan aika hyvä lisä tähän tarinaan.
Tarina on aika perinteinen ja loppuratkaisu on vähän liian ennalta arvattava. Silti Cimino osasi ohjata kunnollisen draaman. Toki muutama klisee on joutunut mukaan kuten roolihahmot, mutta pääasiahan on, että homma toimii. Jos sinulla on tahtoa tai aikaa ajatella maailman menoa, niin tämä on sinun leffasi. Tästä löytyy myös monta muuta vakavaa asiaa kuten Yhdysvaltojen huonot puolet.
