Nimeään kantaneessa debyyttileffassaan mustavalkoisesti tuhoa kylvänyt Gamera -kilppari lähetettiin ensimmäisen leffan lopussa avaruusraketilla Marsiin. Vuotta myöhemmin valmistuneessa, täysissä väreissä kylpevässä jatkoseikkailussa kerrataan alussa pikaisesti edellisen filmin tapahtumat minkä jälkeen näytetään, kuinka Gameraa kuljettanut avaruusalus törmäsi meteoriin. Koska meteorikolarit harvemmin ovat sen vaarallisempia hirviö luonnollisesti säilyi vahingoittumattomana, vapautui ja lensi takaisin maapallolle, missä se ensi töikseen tuhoaa padon ja talloo muutaman työmiehen tuusannuuskaksi. Sitten Gamera häviää kuvasta luvattoman pitkäksi aikaa ja palaa vasta lopussa pistämään turpaan reviirilleen hyppivää Barugon-monsteria.
Gamera vs Barugonilla on periaatteessa kaikki edellytykset olla timanttisen kovaa roskaviihdettä. Sen juoni on naurettavan tyhmä, ja aina huikean Gameran lisäksi mukana on toinenkin erittäin mielenkiintoinen kaiju, eli Barugon, joka ampuu jäädyttävää sädettä sammakkomaisesta, venyvästä kielestään, vuotaa liilaa verta ja tuhoaa vastustajansa eriskummallisella sateenkaarisäteellä tykittämällä. Maaakeeta. Pakollisille ihmishahmoille on koitettu kirjoittaa jopa jossain määrin yllätyksellistä tai ainakin edes vähän standardiformulasta eroavaa taustatarinaa ja genrelle ominainen vierailu viidakossa kenkälankilla maalatun alkuasukasheimon luona on varsin viihdyttävää shittiä.
Silti jokin tässä pätkässä mättää, ja se jokin on Gameran puute. Hirviöt pääsevät rellestämään aivan liian vähän, ja vaikka Barugonin sateenkaarihyökkäykset aiheuttavatkin spontaania huutonaurua, eivät monstereiden taistelukohtaukset tarjoa mitään niin hienoa, mikä korvaisi sen, että 3 / 4 leffasta on lopulta melko pönäkkää patsastelua. Gamera on toki pahaperse ja viimeisessä kohtaamisessa on jo sitä kuuluisaa tappamisen meininkiä, mutta too little too late.
Mikä on pelottavaa on se, että Barugon on yleisesti Gamera-fanien keskuudessa arvostettu merko korkealle. Toki lähes kaikille näille kommenteille yhtenäinen perustelu on se, että filmissä ei ole sarjalle ominaista ärsyttävää lapsipäähahmoa, ja omasta mielestäni taas osa koko homman voimasta ainakin ensimmäisessä leffassa piili pojan ja jättimutanttimonsterikilpikonnan ”ystävyyden” tai ainakin yhteyden, toki puolivillaisessa, tutkiskelussa. No, katsotaan miten ärsyttäviä kakaroita muissa jatko-osissa tulee vastaan.
Ei GvsB silti aivan toivoton filmi ole. Muutamat jo mainitut kohdat, kuten ensimmäinen ja viimeinen kohtaus, nousevat välittömästi genreklassikoiksi, ja juuri kun luulet jo osaavasi ennustaa kaiju-filmien lapsiystävällisen ja kuusikymmentälukulaisen harmittoman jättihirviöväkivallan muotin saa Barugon saapasta naamaan ja boom, verta kaikkialla. En tiedä, ehkä toinen katsomiskerta avartaa meikäläisenkin silmiä tämän filmin hienoudelle.
