Gene Kelly on huoleton ja ylihilpeä maalari Jerry Mulligan, joka majailee poikamiesboksissaan Pariisissa. Hän rakastuu ensisilmäyksellä kaverinkaverinsa kihlattuun Lise Bouvieriin, ja ainoa taulunostaja Milo Roberts on iskenyt silmänsä Jerryyn. Solmuja kerrakseen…
Amerikkalainen pariisissa on kovinkin tavanomainen rakkaustarina, välissä nyt vaan satutaan laulamaan ja tanssimaan. Ja senhän taidon Kelly taitaa: äijä liikuttaa jalkojaan nopeammin kuin silmä voi seurata, ja osaa vielä hoilata päälle virne naamallaan taidokkaasti. Mieletön pirteys ja värikylläisyys tekevät tästä samanlaisen ilottelufilkan kuin Laulavat sadepisaratkin on.
Hahmot ovat mukavan aitoja. Jerryn ystäväpiiri on rakastettava, ja poikamaiseksi haukuttu Leslie Caron on persoonallisena kasvona ennemmin plussaa kuin miinusta.
Ja iso mutta: vaikka Amerikkalainen Pariisissa onkin toteutukseltaan taidokas ja piristävä, jää siitä jotenkin valju fiilis. Tarina on turhan ennalta-arvattava ja tavallinen, ja liika glamour hautaa juonesta senkin vähän alleen. Etenkin lopun pitkässä balettikliimaksissa allekirjoittanut uupui tyystin. Näyttihän se hienolta… mutta koko tauluhyppelyhomma meni täysin yli hilseeni.
Tämä meni lupaavasta alustaan huolimatta musikaalien tylsempään päähän. Biisitkään eivät korvaani erityisen kummoisia olleet, parhaalta kuulostanut I got rhytm-numerokin vain ihankiva. Jos Gene Kelly-pläjäyksen tahtoo nähdä, suosittelen ennemmin Laulavia sadepisaroita.
