Eksploitaatio- ja b-elokuvapiirit tuottivat 1960-luvulta 1980-luvulle jos jonkinlaista tavaraa, ja näiden leffojen harrastajien hehkutuksesta voi helposti saada käsityksen, että nämä piirit olivat jonkinlainen väärinymmärrettyjen nerojen ja taiteilijoiden kokoelma. On kyllä totta, että monet erityisesti italialaiset ohjaajat, kuten Ruggero Deodato ja Enzo G. Castellari ohjasivat useita erinomaisia elokuvia, ja amerikkalainen John Carpenter kohosi näistä piireistä jopa ihan salonkikelpoiseksi ohjaajaksi omaperäisillä ja luovilla ideoilla kuorrutetuilla elokuvillaan. Mutta rehellisesti sanottuna, ei b-elokuvat ihan sattumalta mainettaan b-luokan tekeleinä saaneet. Rakastan itsekin eksploitaatiota, mutta kyllä siihen joukkoon mahtuu paljon myös puhdasta roskaa, ja 3 Supermen Against Godfather on esimerkki tällaisesta puhtaimmillaan.
Juoni on epämääräinen kokoelma epämääräisiä tapahtumia. Tiedemiesprofessori on keksinyt suurelta kukkaruukulta näyttävän aikakoneen. Paha mafioso johtaa omalla tahollaan pahoja suunnitelmiaan, joihin kuuluu kaiken muun joukossa professorin kolkkaaminen ja kukkaruukkuaikakoneen ympärillä tanssahtelemisen. Onneksi paikalla on myös kolme trikooasuista oikeuden puolustajaa, jotka hekin tanssahtelevat surkeiden filmin nopeutus-, hidastus- ja väärinpäinkelaamistehosteiden suomilla supervoimillaan kukkapurkkivirityksen ympärillä. Aikamatkailu unohtuukin nopeasti johonkin mustaan aukkoon, kun mahvioosokummisedän tyhmät kätyrit meinaavat jäädä kiinni tanssahtelemisestaan ja siirtyvät juoksentelemaan ympäri kömpelöitä lavasteita ja satunnaisesti valittuja kuvauspaikkoja. Heidän perässään tanssahtelee edellä mainittu supersankarikolmikko, jolla on myös sisäisiä ristiriitoja, mistä on seurauksena lisää tanssahtelua ja sähellystä.
Kuten juonikuvauksestani saattaa ehkä päätellä, 3 Supermen Against Godfatherin juoni koostuu pääasiassa paikasta toiseen juoksemisesta, kohelluksesta ja sen tasoisesta sähellyksestä, että on vaikea sanoa, onko kyseessä ohjaaja Italo Martinenghin näkemys aiheesta, vai onko tämä välillä lähtenyt kaljalle ja jättänyt toistaitoiset statistit hyppelehtimään kameran edessä. Valtavan käsikirjoittajatiiminsä (Bitto Albertini, Tony Corti, Fuat Ozlüer, Erdogan Tünas ja auteur-nero Martinenghi itse) kera hän on luonut niin tapahtumarikkaan (lue: sekavan) tarinan, että mukana ei millään pysy. Asiaa vielä pahentaa se, että tapahtumien runsaudesta huolimatta mistään moninaisuudesta ei voida puhua, vaan tekele toistaa täysin samanlaisiin vitseihin, samanlaiseen ”huumoriin” ja onnettomaan kohellukseen perustuvaa slapstickiaan loputtomiin. Pääosa vitseistä perustuukin siihen, että ”hauskasti” maskeeratut hahmot syöksähtelevät ympäriinsä nopeutetusti, törmäilevät toisiinsa nopeutetusti ja puhuvat ”hauskalla” äänensävyllä. Italiassa marginaalista suosiota 1960-luvulla nauttineen pop-laulaja Nic Fidencon ärsyttävät syntikkatilkutuksen (”diipadaapa-tilketi-talketi”) tavoittelevat jonkinasteista humoristisuutta, mutta ovat kaikkea muuta. Koko kestonsa aikana elokuva ei naurata kertaakaan, ei edes tahattomalla huonoudellaan. Tosin tällaisessa ongelmajätteessä on vaikea päätellä mikä todella on tahatonta ja mikä ei, sillä liika kunnianhimo tuskin on tämän tekijöitä riivannut. No, eivätpä ainakaan tulleet surullisiksi, kun huomasivat että lopputulos oli silkkaa paskaa.
Muusikon, ohjaajan ja käsikirjoittajan lisäksi tekijöistä on paha sanoa mitään, sillä katsomani versio elokuvasta oli erittäin huonolaatuinen bootleg–DVD-kokoelma (totuttuun tapaan helvetillinen Grindhouse Experience 2 -boxin VHS-rippaus, jossa kaiken lisäksi oli kreikankieliset tekstit mukana!) josta moiset hienoudet puuttuivat kai kokonaan, eikä IMDb identifioi elokuvan tekijöitä sen kummemmin. Eipä silti, ei roolisuorituksia juuri voi erotellakaan toisistaan, sillä kaikki ovat samanlaista kohellusta. No, pahaa kummisetämafiosoa esittänyt Aldo Sambrell muistetaan (jos muistetaan) muistamasta spagettiwesternistä, Sergio Martinon Arizona Colt Returns etunenässä, ja siinä Sambrellilla taisi olla jossain määrin merkittäväkin rooli. Siinä se sitten taisikin olla.
Jos jotain hauskaa leffasta pitäisi kidutuksen uhalla nimetä, niin sellaiseksi tituleeraisin sen alkutekstejä, jotka taustalla soivasta syntikkasykkeestä huolimatta sisältävät siedettävää animaatiota. Vinkeintä elokuvassa taitaa kuitenkin olla sen nimi, joka kieltämättä lupaa hauskaa campia, mutta sekin on itse asiassa pihistetty kymmenen vuotta vanhemmasta 3 teräsmiestä –elokuvasta. Ja hauskaa campia tämä leffa ei todellakaan ole. Älkää herran tähden katsoko!
