Tim Burtonin elokuva Liisa Ihmemaassa oli jo valmiiksi pisteytetty päässäni loistavaksi, sillä Lewis Carollin kirja Alicen seikkailut Ihmemaassa on mielestäni kiistämätön tuotos. Olin elokuvasta siis todella innoissani, mutta suoraan sanottuna tunsin itseni jälleen kerran melko yksinkertaiseksi odottaessani paljon 3D-ajan elokuvalta. Valkokankaalla tapahtui näet vain perinteinen länkkäritemppu; erikoistehosteilla ratsastava rikollinen laukkasi kaviot tömisten paikalle ja lassotti kirjallisen taideaarteen hevonhelvettiin.
Tämä 3D-tekniikan varaan rakennettu Burton-jumalan temppeli onnistui kuitenkin hyvin siinä, mihin tähtäsi. Hyvät näyttelijävalinnat, upea luonto ja komeat tietokonehahmot olivat kaikki luonnollisia menestyksiä, ja elokuva hyödynsi uusinta animaatioavaruutta upeasti yli rajojen. Alan Rickman, Anne Hathaway, Johnny Depp, Helena Bonham Carter ja kaikki muut vakionaamat hoitivat hommansa sillä samalla luotettavuudella kuin aina ennenkin. Itse Liisan pestin saanut australialainen Mia Wasikowska taas oli persoonallisella tavalla kaunis, rauhallisuutta uhkuva nuori nainen, jonka näyttelijäntaidot olivat kohtalaiset ja kasvojen ilme kuin kuolleella kalalla. Itselleni hänen hiljainen esiintymisensä oli kuitenkin kaiken sen huomiota kerjäävän ilotulitusräiskeen keskellä lähinnä helpottava asia, eikä se mielestäni muutenkaan haitannut elokuvan kulkua.
3D-uskonnon levittämisessä tämä teos onnistui siis kiistattoman hyvin, ja se teki elokuvasta yhden katsomiskerran arvoisen. Aina on kuitenkin niitä, joiden mielestä usko on sydämen asia eivätkä komeat eleet auta kun sydäntä punnitaan oikeasta ja väärästä. Tämä on melko tarpeeton lisä, sillä viihde on viihdettä eikä sen teossa juurikaan moraalin suuntaan katsota, mutta arvostellaan elokuva nyt sitten niiltäkin osin jotka harjoittivat vapaata syntiä.
Liisa Ihmemaassa oli niin kliseinen, että tunsin valehtelematta paikoittaista myötähäpeää. Tämä toki kuuluu olennaisesti vanhan tarinan tuhoamisprosessiin ja tietokoneihmeiden markkinointiin, mutta tämä tekele lähestulkoon pilkkasi yleisöään. Juoni, josta tuli lähinnä mieleen kaikki maailman plagioidut ja kirjaston poistokirjoina myytävät lastensadut, oli täysin tyhjänpäiväinen. Tiesin, ettei se olisi sama kuin alkuperäinen tarina, mutta oli se silti aivan käsittämättömän järjettömän laittoman huono:
19-vuotias Liisa, siis Mia Wasikowska, yritetään naittaa rikkaalle lordille, jota hän ei kuitenkaan rakasta. Lordi kosii häntä suurissa tilaisuutta varten järjestetyissä juhlissa, mutta yllättäen Liisa näkee valkoisen kaniinin, lähtee seuraamaan sitä, putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan. Liisa luulee olevansa unessa, jossa Ihmemaan on ottanut haltuunsa julma Herttakuningatar (Helena Bonham Carter). Ennustuksen mukaan Liisan on voitettava Herttakuningattaren kuolettava hirviö turmanmiekalla, jota säilytetään kuningattaren linnassa. Yhdessä Valkoisen Kuningattaren (Anne Hathaway) ja Hullun Hatuntekijän (Johnny Depp) kanssa Liisa kohtaa Herttakuningattaren armeijan ja hirviön, voittaa hirviön sillä omaperäisesti nimetyllä turmanmiekallaan ja karkoittaa kuningattaren rajamaille. Kaikki ovat onnellisia ja Liisa palaa kotiin, jossa hän kieltäytyy lordin kosinnasta.
Reaktioni äskeiseen on yksinkertaisesti ja väistämättä: miten joku kehtaa? Miten joku on onnistunut tuhoamaan jotakin niin upeaa kuin Alicen seikkailut Ihmemaassa noin perusteellisesti? Kyseinen teos on lapsille suunnatun fiktiivisen kirjallisuuden suurimpia saavutuksia siinä pienessä kategoriassa, jossa sekoitetaan älykkyys ja surrealismi harvinaisen tyylikkäällä tavalla. Vuoden 2010 versio oli yllätyksetön ritarisatu kaikkine kliseineen, lähes parodiaa muistuttava halpa tekele. Hiiteen nokkelat dialogit, matemaattinen kerronta ja liioittelun taidonnäytteet. Elokuva poikkesi niin paljon alkuperäisestä ideasta eli maasta, jossa kaikki on vailla järkeä mutta tavallaan täysin loogista, että unohdin välillä katsovani elokuvaa nimeltä Liisa Ihmemaassa. Tämä raina ei todellakaan ollut jatko-osa alkuperäiselle tarinalle. Tunnekiintiö oli tietysti pyöreä nolla, ja mitä huumoriin tulee, niin sitä naureskelee todennäköisemmin eduskunnan täysistuntoja. Näiden julmien tekojen keskellä eivät Burtonin profeetatkaan häntä auta, sillä hyvät näyttelijäsuoritukset oli osittain kirottu huonolla käsikirjoituksella.
“Juonenkäänteet eivät yllätä, mutta se ei haittaa, koska tarina on tässä visuaalisessa sopassa vain lisämauste.”
Lausahdus on peräisin Demin elokuva-arvostelusta. 3D on näköjään lopullisesti mennyt ja antanut oikeudet huonoon tarinaan, huonoon ohjaukseen ja huonoihin roolisuorituksiin. Ihmeellinen kuva, toimintakohtausten eläväisyys ja animaatiohahmojen todentuntuisuus täyttävät valkokankaan ja pyyhkivät pois kaiken, mistä elokuvassa tulisi lisäksi olla kysymys. Siihen kuitenkin turtuu nopeasti, ja kallista mutta huonoa elokuvaa ei välttämättä halua katsoa uudestaan. Yksinkertaisesti sanottuna sisällön ei tarvitse olla kummoinen niin kauan kuin kakku on päältä kaunis.
Viimeaikaisissa elokuvissaan Burton on toistanut itseään ronskisti ja häpeämättä, sillä hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa kaiken kritiikin yläpuolella. Enkä todellakaan sano, ettenkö ihailisi Tim Burtonia. Tämänkin elokuvan kiistämätön plussa oli upea luonto, jonka erotti selkeästi hänen persoonallisen luomistyönsä tulokseksi. Tästä huolimatta ja lyhyenä yhteenvetona Liisa Ihmemaassa on kuitenkin elävä todiste siitä, miten käy niiden jumalten, joita liiaksi palvotaan.
