Keskiluokkainen itävaltalaisperhe Georg, Anna ja heidän tytär Eva elävät tappavan tylsää elämää. Eva keksii ensimmäisenä keinon paeta tylsyyttään -hän alkaa esiintymään koulussa sokeana. Georg ottaa lopputilin töistään ja alkaa Annan kanssa suunnittelemaan radikaalia muutosta elämiinsä. Menneisyytensä Itävallassa tuhoaminen ja muuttaminen seitsemännelle mantereelle, Australiaan, tuntuu molempien mielissä järkeenkäyvältä vaihtoehdolta.
Der Siebente Kontinent on Michael Haneken debyyttielokuva ja Emotionaalisen jäätymisen trilogian avausosa. Liki mestarillinen debyytti on yksi tämän päivän eurooppalaisen elokuvan todellisista helmistä, joka antaa katsojalleen paljon mietittävää ja vaatii myös kärsivällisyyttä katsojaltaan, joten ihan kaikille ei tätä voi suositella. Der Siebente Kontinent tuo vahvasti American Beautyn mieleen, tiedä sitten onko Der Siebente Kontinent ollut American Beautyn tekijätiimille esikuvana, mutta yhtäläisyydet ovat huomattavat; Keski-ikäinen tylsistynt mieshahmo, joka alkaa etsimään elämäänsä mielenkiintoa. American Beautyssa Lester tosin eli elmänsä viimeiset päivät onnellisena, Georgin suhteen asia on vähän toisenlainen.
Kameratyöskentely on Der Siebente Kontinentissa varsin esimerkillistä. Lähestulkoon täysin lähikuvista koostuvat kohtaukset ovat tyylikkäitä ja näyttäviä. Kohtaukset ovat harvinaisen lyhyitä ja jokaisen kohtauksen välissä on muutaman sekunnin mittaista “tyhjäkäyntiä”, jolloin jää aikaa antaa ajatusten harhailla, kunnes taas on edessä seuraava kohtaus ja mitä vain voi taas tapahtua. Kohtaus kohtaukselta seurataan perheen arjen radikaalia muutosta, joka tapahtuu hiljalleen ja lopullinen muutos onkin sitten jotain mitä ei kukaan (katsoja kaikkein vähiten) osannut odottaa.
Näyttelytyö on kautta linjan erittäin uskottavaa ja muutenkin mainiota. Varsinkin Dieter Berner Georgin roolissa tekee aivan upeaa jälkeä. Myös muut keskeiset näyttelijät Birgit Doll ja nuori Leni Tanzer vetävät hyvää ja uskottavaa linjaa.
Der Siebente Kontinent on melko hidastempoinen, näin jää aikaa syventää jo ennestään kiehtovia henkilöhahmoja, ja katsoja liimaantuu ruudun eteen täysin. Haneke antaa tärkeimpien tapahtumien kuljeskella katsojan päässä, eikä vain näytä kaikkea oleellista ruudulla.
Vaikka henkilöhahmot ovatkin emotionaalisesti jäätyneitä, itse elokuva on varsin tunteikas. Loppuratkaisu hakee kaikessa karuudessaan ja tunteikkuudessaan vastinetta. Hiljaiseksi vetää.
nimimerkki: The Wolf
