Vaikka John Carpenterin nykytyöt tahtovat lähes poikkeuksetta olla tyhjänpäiväisiä, niin kumman paljon mies on kauhun saralla silti rakentanut. 50-lukulaisen kauhuleffa The Thing from Another Worldin päivitysversio The Thing – ‘se’ jostakin kuuluu niihin teoksiin, joista Carpenter muistetaan.
Tarina on hyvin klassinen: muusta maailmasta eristäytynyt (etelänavalla) tutkimustyhmä saa vieraakseen… no niin no, muuntautumiskykyisen Sen jostakin, ja helvetti pääsee irti käynnistäen selviytymistaistelun, jossa jokainen epäilee jokaisen olevan juuri Se. Carpenter ei turhaan leikittele alkupuolella, vaan kaikki etenee pelkistetysti. Jäätävä viima piiskaa vitivalkoisia loputtomia hankia jo alussa kumman synkeästi ja odottavalla tavalla. Ja sitten kun roiskahtaa niin roiskahtaa kunnolla. Pari kertaa vähän kuin överiksi asti.
Sen verran limaisia ns. kohokohdat ovat, että Carpenterin voi olettaa katsoneen Alieninsa erittäin hyvin ja aistineen ajanhengen vaatiman smägmämenon. Tästähän jatkoivat mm. Kärpänen ja Alienin massiiviseksi taistoksi paisutettu kakkososa. Lima roiskahtelee science fiction –pinnalle niin, että Thing toimii inspiraationlähteenä monelle myöhemmälle teokselle, uskallanpa väittää, että mm. muutama X-files-jakso etenee pitkälti näissä fiiliksissä. Eikä kyseisen sarjan leffaversiokaan vahingossa tainnut sijoittaa ulkoavaruuden kapselia jäätikön viiman keskelle.
Kuten klassise(n kliseise)en kauhustooriin kuuluu, väen vähetessä homma vapisee ohjaajansa käsissä, jämähtää paikalleen vain ponnahtaakseen kaaokseen, mutta kai ne pidot jotenkuten kasassa pysyvät. Pelkästään miehistä koostuva näyttelijäryhmä ainakin saa tuta ulkoavaruuden mörököllin kujeet. Alkuperäisleffan palasta käytetään oivasti hyväksi ja musiikista vastaa itse Ennio Morricone. Joskin hyvin epä-Enniota ja tasapaksua tämä avaruussurina on, ja vuoden 1983 Razzie-raati erehtyi jopa antamaan ehdokkuuden tästä hyvästä The Thingin soundtrackille.
Hankien keskellä roihuavat muukalaismönjät lämmittävät ainakin scifistin mieltä, mutta tutkijalauman hermojen luhistuessa leffa ei kyllä ota irti kaikkea mahdollista fiilistä, vaan nuokkuu paikallaan odottaen seuraavaa limanroiskautusta. Etenkään laimeahkossa lopussa ei saavuteta tunnetta, jonka pitäisi kauhistelua katsoessa rakentua. Kun lisäksi K. Russellin päähenkilö on luokkaa “kuolisit jo pois pois tylsä partasuu”, niin haittaahan Se, eikä nyt siis puhuta Siitä.
Tulenleimahdukset jään keskellä kärsivät viimeisellä vartilla hyvin pahasta inflaatiosta. Siispä kaikki kunnia The Thingille noususta aikansa totaalikassaflopista neljännesvuosisadassa yleisesti arvostetuksi kauhuleffaksi. Mutta muuten täytyy hieman jopa puistella päätä miettien mitä aika leffoille saattaa tehdä ja kuinka tyypillisiä kikkoja hra Carpenter toistuvasti menee tekemään. Se jostakin ei ole missään nimessä Alienin veroinen limansylkijä, vaikka tuhonsiementä kylvääkin ihmisten sisään varsin miehekkäästi.
PS. Windows- ja Mac-hahmohuumorista leffaa saa näennäisen plussan. Vaiko sittenkin miinuksen?
