Harvoin on elokuvaa voinut tituleerata näin konkreettisesti kasvutarinaksi. Richard Linklaterin päätös venyttää Boyhoodin, alkuperäisnimeltään 12 years, kuvaukset vuosien 2002-2013 välille on rohkea, ainutlaatuinen. Vaikka varsinaisia kuvauspäiviä oli lopulta vähän, tuotannon aikana on vierähtänyt yli viidennes hänen omasta elämästään, ja leffan päätähdet Ellar Coltrane ja (ohjaajan oma tytär) Lorelei Linklater ovat varttuneet aikuisiksi. Riskinotto on kuitenkin kannattanut: lopputulos luo koko draamaelokuvan perinteeseen kiehtovan lisäluvun. Boyhoodin vahva kertomus saa mausteikseen pienoisen (tyrkkyvapaan!) tosi-tv:n tunnun ja dokumentaarisuutta lähestyvän rakenteen, katsojan lähelle asetetun aikajanan, jonka aikana elämä tapahtuu ja elämä puhkuu. Milloin tuivertavana pohjoistuulena uhmaten kokonaisia perherakenteita, milloin keveänä kesätuulena pienen ihmisen iholla.
Yhtä hyvin kuin Boyhoodia voi sanoa kasvutarinoiden kasvutarinaksi, sitä uskaltaa jo veikata arvostetun Linklaterin, 54 v, uran päätyöksi. Leffateatterista ulos marssiessa kerronnan täydellisyydellä hämmennetty mieli erehtyy jo sukeltamaan kauas huomisiin ja niihin hetkiin, kun Boyhoodin värikäs tekijätiimi nostelisi pokaaleja ensi vuonna gaalayleisöjen edessä (Berliinissähän leffa jo palkittiin). Linklater paikkaisi tietenkin kaksi aiempaa ohitse lipunutta käsikirjoitusehdokkuutta (Rakkautta ennen auringonlaskua, Rakkautta ennen keskiyötä), voittamalla Oscarin, entäpä Coltrane, leffan alussa kiviä terottimeen tunkenut lapsi, nyt nuorukaisena kokeneiden Holly-starojen keskellä istumassa… tuossa kohdassa sadepisarat nenällä onneksi keskeyttävät haihattelun. Palauttavat takaisin elokuvan opastamalle Kaikki on tässä hetkessä -polulle. Mutta eivät vie pois sitä tunnetta, että Linklaterille Boyhoodin täytyy merkitä valtavan paljon. Hänhän on sijoittanut sen lapsuuden- ja kasvumaisemiinsa Houstoniin ja Austiniin, laittanut omaelämänkerrallisesti mukaan eroperheen arkea ja jopa sen hämmentävän hetken, jona sai juhlissa lahjaksi (Texas-uskottavasti) raamatun ja haulikon. Tämän kaiken lisäksi Linklater on nähnyt oman tyttärensä kasvavan Boyhoodin tahtiin. Boyhoodin taajuuksilla.
Mukana kasvavat myös suhdeumpikujiin ajautuvaa äitiä esittävä Patricia Arquette, väkevän pikkuroolin Marco Perella sekä ohjaajan luottonäyttelijä Ethan Hawke. Hawken, austinilainen ja eroperheen lapsi muuten hänkin, etäisärooliin kiteytyy merkittävä osa leffan voimavaroista. Isä tarjoilee lapsilleen alussa lähinnä puolirikkinäisiä rock-unelmia ja vieraalta tuntuvaa viikonloppuvanhemmuutta, jonne matkataan nuoruuden rajattomuutta hehkuvalla Pontiacilla. Myöhemmissä vaiheissa hyvätahtoisen ja itseään etsivän Beatles-fanin täytyy jo ottaa vastuuta eri tavalla, ja Hawke suoriutuu muutosprosesseista niin vahvasti, että hänen inspiroiva suorituksensa jää elokuvan ikimuistoisimpien osatekijöiden joukkoon siinä missä kaksitoista vuotta kolmeen tuntiin tiivistäneen mestariteoksen loppukohtauskin, joka on yhtä raikas kuin ilmoille helähtävä Family of the Year -yhtyeen “Hero”.
Facebook, joka on kasvanut leffan tarkastelemalla aikavälillä tyhjästä jokapäiväiseksi ilmiöksi, kummittelee Boyhoodin tarkkaan kirjoitetuissa vuorosanoissa moneen otteeseen. Ehkä vertauskuvana sille, miten ihminen yrittää rakentaa (ja koristella!) bittimaailmassakin elämänsä merkkipaaluja (valmistumiset, ensirakkaus, yhteiset reissut rakkaimpien kanssa jne.) ja tiivistää ohitse kiitävää aikajanaa kuviin ja sanasiin muodostakseen ikioman tarinansa, tai ehkä vain hyväksyttääkseen itsellään ne väistämättömät hankalat hetket, joina täytyy kysyä, mikä on tämän kaiken pointti. Linklaterilla on vahva pointti, nimittäin filmille vangitut lapsen askeleet, jotka pitenevät nuoren aikuisen askeleiksi ja askeltavat epävarmuuden polkuja pitkin kohden kaupunkia, joka ei enää sijaitsekaan Teksasissa. Sen kaupungin nimi on Itsenäistyminen. Ja sielläkin tuulee aina.
