Koko ajan krapulaiselta näyttävä, jatkuvasti röökiä polttava yksityisetsivä Philip Marlowe herää aamuyöllä. Tai oikeammin hänen kissansa herättää hänet. Kissalla on nälkä, mutta kaapissa ei ole kissanruokaa. Koska kissa on nirso, eikä syö muuta, lähtee Marlowe kauppaan, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Kauniit hippinaapurit pyytävät tuomaan kakkuseosta. Marlowe ajaa kauppaan, ostaa kissanruokaa (vääränmerkkistä, prkl) ja kakkuseosta. Hän ajaa kotiin, antaa kakkuseoksen naapurilleen ja kävelee asuntoonsa. Hän laittaa kissanruokaa kulhoon, mutta kissa ei suostu syömään, sillä ruoka on vääränmerkkistä. Kissa karkaa. Sisään astuu Marlowen ystävä, Terry Lennox, joka kertoo olevansa pienoisessa pulassa, ja pyytää kyytiä Tijuanaan.
Näin alkaa Robert Altmanin loistava jännäri Pitkät jäähyväiset. Kerrotaan nyt heti alussa, etten todellakaan ole Altmanin fani. En pitänyt ollenkaan elokuvista Gosford Park ja Tri. T & Naiset, joita vuolaasti kehuttiin. Kun en oikeastaan minkäänlaisia arvosteluja ollut tästä elokuvasta lukenut, enkä tiennyt muuta kuin mitä takakansi kertoi, en odottanut oikeastaan mitään, ja filmi pääsi yllättämään ihan puskista. Elokuvan alku viritti samantien tunnelmaan, eikä ote herpaannu hetkeksikään. Käsikirjoitus hipoo täydellisyyttä, ohjaus toimii oikein hyvin, John Williamssin soundtrackia kuuntelee ilokseen ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä. Mainittakoon äärimmäisen cool Elliot Gould, jonka roolisuoritus hipoo täydellisyyttä.
Olen aina pitänyt film noir-elokuvista, ja niitä seuranneista, värillisistä film noirin seuraajista, joista eittämättä paras on Pitkät jäähyväiset. Se kumartaa Humphrey Bogartin aikaisille Marlowe-filmatisoinneille, mutta heittää samalla soppaan omiakin aineksia. Lopputulos määrittelee sanan “tyylikäs” uudestaan, ja jaksaa varmasti viihdyttää monta katsomiskertaa. Suosittelen ehdottomasti.
PS: Koettakaapa bongata Kalifornian Kuvernööri leffasta. Mies tekee Tony Halmeet ja heittää miniroolin gangsterin henkivartijana. Karrrrrseet viikset.
