Meidän jokaisen suhde omiin vanhempiimme on harvoin ongelmatonta. Lapsena muodostuneet käsitykset voivat istua tiukassa, vaikka perustuisivatkin epäoleellisiin seikkoihin. Aikuisena illuusioiden murtuessa näemme vanhempamme myös vikoineen ja puutteineen. Tähän problematiikkaan pureutuu Carl Franklinin ohjaama elokuva Se mikä on totta.
Ellen (Renee Zellweger) on kaunis ja kunnianhimoinen toimittaja, joka saapuu lapsuudenkotiinsa isänsä syntymäpäiväjuhliin. Isä George (William Hurt) – kirjallisuuden professori ja National Book Awardin saanut esseisti – paistattelee omassa erinomaisuudessaan väheksyen tyttärensä saavutuksia. Äiti Kate (Meryl Streep) ryntäilee ympäriinsä hössöttäen jokaisesta yksityiskohdasta, unohtamatta kuitenkaan tyttärensä olemassaoloa. Ellenin veli Brian (Tom Everett Scott) saapuu myös paikalle. Hänen opintonsa eivät ota sujuakseen, mutta päivänsankarille tätä ei voi paljastaa, koska ongelmana on kirjallisuuden tentti.
Tämä idylli murtuu, kun paljastuu, että Katella on syöpä. Ellen joutuu vastentahtoisesti luopumaan urastaan jäädessään hoitamaan äitiään. George on tietysti liian kiireinen eikä hän myöskään halua ketään ulkopuolista taloon sotkemaan omia rutiinejaan.
Tästä alkaa Ellenin elämä omaishoitajana: pyykinpesua, leipomista, joulukuusen koristelua, hyväntekeväisyystyötä ja kaikkea sitä arkista rutiinia, minkä hän luuli jo jättäneensä taakseen. Hän uppoutuu äitinsä pikkukaupungin elämään kadottaen vähitellen oman identiteettinsä. Pikku hiljaa hänen mieleensä alkaa hiipiä myös epäilyksiä isästään. Asioita, jotka eivät vastaa sitä ihannoitua kuvaa arvokkaasta akateemikosta, joka lapsena muotoutui.
Se mikä on totta nousee tavallisen sentimentaalisen perhedraaman yläpuolelle erinomaisen näyttelijätyönsä ansiosta. Meryl Streep on kuin luotu tällaisiin hiljaa kärsiviin rooleihin. Laihtuneena kivun vääristämine kasvoineen hän säilyttää koko ajan arvokkuutensa. Streep on samaan aikaan omaperäinen ja täysin uskottava roolissaan. William Hurtin valinta egoistisena isänä ei ole myöskään huono. Hän on kuin omahyväisen paskiaisen ilmentymä. Yllättävintä on Zellwegerin vahva suoritus. Hänestä saatava kuva romanttisten komedioiden huuliaan mutristelevana bimbona ei kerro koko totuutta. Zellweger on koko elokuvan emotionaalinen keskus. Hän muuttaa elokuvan sairauskertomuksesta nuoren naisen kasvutarinaksi. Alun aggressiivinen urasuuntautunut toimittaja oppii ymmärtämään äitinsä yksinkertaista elämää, tajuten samalla oman kypsymättömyytensä.
Loistava näyttelijäkaarti liitettynä hienovaraiseen kerrontaan takaa voimakkaan katselukokemuksen.
