Raimil’ paljon raahaa, jatko-osalle,
Heelvetinmoinen, maailmanmainonta,
Hämähäkki kaksi, rahastusta vaan?
No ehkä ei nyt ihan. Sam ’Evil Dead’ Raimi otti vaikeaksi tehtäväkseen filmatisoida yhtä kaikkein aikojen suosituinta sarjakuvahahmoa: Spider-Mania eli Hämähäkkimiestä. Kyseessä on jopa jonkunlainen amerikkalainen sankari, joka on vuosikymmeniä ollut pikkupoikien (ja ei niinkään pienien poikien) esikuva. Sam Raimi kuitenkin suoriutui haasteestaan hyvin, ja kokonaisuudessan Spider-Man oli yllättävän hyvä; erikoisefektit olivat huimaavia, tarinankerronta tarmokasta, hahmot uskottavia, ja ennen kaikkea, Stan Leen legendaarisen sarjakuvan henki oli käsin kosketeltavaa. Supersankarielokuvaksi Spider-Man oli taattua kamaa, mutta se jäi kuitenkin viimeistä silausta vaille. Näytti ihan siltä kuin Sam Raimi ei aivan kaikkea osaamistaan jaksanut elokuvalle uhrata. ”Mutta hällä väliä!” sanoivat iloiset tuottajat; Spider-Man oli kassamagneetti, ja oli vain ajan kysymys ennen kuin jatko-osa näkisi päivänvalon. Skeptisyyttä riitti luonnollisesti elokuvan ympärillä; oliko kyseessä puhdas rahat-pois-meiltä-vähävaraisilta-ihmisparoilta-temppu, jota on saatu monen megaleffan toimesta todistaa, eritoten sarjakuva-adaptioissa. Pessimistisyys lieveni hieman sen jälkeen, kun leffaa oli kehuttu rapakon takana jopa edeltäjäänsä paremmaksi, ja viimeiset epäilyksen rippeet katosivat katsottuani Spider-Man kakkosen, joka on vallan mainio elokuva.
Olisi suositeltavaa, että ensimmäinen elokuva tulisi katsottua ennen tätä jatko-osaa, tai että ainakin sarjakuvan fundamentaalit olisivat hanskassa. Mutta jos kumpikaan ei ihmeemmin kiinnosta, tässä lyhyt kertaus mitä ensimmäisessä elokuvassa tapahtui: päähenkilö, silmälasipäinen ja olemukseltaan luuserimainen opiskelija Peter Parker (Tobey Maguire), saa odottamattomia kiemuroita päivärutiineihinsa geenimanipuloidun hämähäkin puraistua häntä. Peter saa yliluonnolliset voimat, ja pystyy ampumaan seittiä ranteistaan. Traagisten tapahtumien johdosta Peter uskoo olevansa syypää setänsä Ben Parkerin kuolemaan, ja päättää siinä vaiheessa kostaa New Yorkin pikkurikollisille ja alamaailmalle ottamalla toisen minän sinipunaiseen pukeutuneen Hämähäkkimiehen muodossa. Hämis taltuttaa arkkivihollisensa Green Goblinin, ja samaan aikaan Peter Parker yrittää selvitellä ongelmallista suhdettaan naapurin tyttöön Mary Jane Watsoniin (Kirsten Dunst), johon hän on lähes pakkomielteisesti rakastunut. Elokuva päättyi Peterin ystävän Harry Osbornen isän Normanin/Green Goblinin kuolemaan, ja Harry vannoo kostoa Hämähäkkimiehelle.
Ja täten pääsemme herkullisiin astelmiin kakkososassa, joka ajoittuu pari vuotta ensimmäisen tapahtumien jälkeen. Peterin supersankaritaakka alkaa ottaa lujille. Hän myöhästelee kroonisesti tunneilta ja työpaikoiltaan. Rasitus kahden elämän elämiseen on jo niin rankkaa, ettei seittikään lennä tai grippi pidä. Peterin rakkauden kohde Mary Jane on sen sijaan menestyksekäs näyttelijä ja valokuvamalli, jolla tuntuu olevan meneillään aika vakavakin suhde maailmankuulun astronautin kanssa. Ja ei Peterin huolet tähänkään pääty: hänen tätiä Aunt Mayta uhkaa häätö, kaveruus Harry Osborneen alkaa rakoilla Peterin puoltaessa Hämähäkkimiestä, ja omatkin vuokramaksut tahtovat olla rästissä. Piste i:n päällä on Peterin idolin Tohtori Octaviuksen (mainio Alfred Molina) traaginen onnettomuus fuusioreaktorin kanssa, joka johtaa karmeisiin seurauksiin.
Hassua kyllä, Spider-Man 2 on enemmänkin ihmissuhde-elokuva kuin puhdasverinen toimintapläjäys. Suuri osa elokuvasta keskittyykin itse Peter Parkerin seuraamiseen, ja kuinka mies tunaroi ja sen myötä yrittää korjailla elämäänsä, joka on pahasti haaksirikoilla kiitos hänen alter-egonsa. Tobey Maguire oli mielestäni alkujaankin yllättävä valinta tähän rooliin, mutta ei voi kieltää, etteikö mies olisi tehnyt hyvää työtä tähän mennessä. Hänen esittämä Peter Parker on tuikitavallinen mattimeikäläinen, johon hyvinkin moni meistä voi samaistua. Sitten, eräänä päivänä kohtalo puuttuu peliin, ja yhtäkkiä tämä heiveröinen, mutta hyvätahtoinen nuorimies joutuukin uhraamaan suuren osan itsestään muiden hyväksi. Peterille nousee pakon edestäkin kysymys, että onko tämä kaikki sen arvoista? Onko kukaan sanonut, että tämä on joku velvoite jota minun pitäisi noudattaa? Nämä elementit tekivät sarjakuvan Hämähäkkimiehestä mielenkiintoisen hahmon, ja stressaantuneen näköinen Tobey Maguire onnistuu heijastamaan tämän myös valkokankaalla.
Loput hahmoista tekevät kunnioitettavat sivuroolit. Sympaattinen Kirsten Dunst näyttelee hienon roolin häikäisevänä Mary Janena, jonka elämä on lopultakin ottanut tuulta alleen. Naimisiinkin oltaisiin menossa, mutta se pieni ääni tajukopassa tuntuu aina sanovan ”Peter”. Peterin samaan aikaan lähentelevä ja torjuva käytös Mary Janea kohtaan on kuitenkin yli tytön ymmärryksen, kun tämä ei luonnollisesti ymmärrä sitä, että Peter yrittää vain suojella häntä. Erinomainen Alfred Molina on kuin ilmetty sarjakuvan Tohtori Mustekala. Itse muistelen miehen roolia jossain keskinkertaisessa komediasarjassa, mutta miehen paranoidi käytös ja psykopaattiset ilmeet ovat Spider-Man 2:ssa nautinnollista seurattavaa. Hämähäkkimeshän ei ole mitään ilman kunnon arkkivihollista. Ja kyllähän noita turbolonkeroita seurasi paljon mieluisammin kuin Green Goblinin surffilautaa. Ainoa miinus näyttelijäkaartissa oli James Francon Harry Osborne, vaikkei mies paljonkaan prime-timea leffassa saanut. Hänellä tuntui olevan vaikeuksia näytellä vihaista tai surullista isänsä menettänyttä poikaa, ja useinkin tuntui siltä, että nämä kaksi tunnetilaa menivät mieheltä sekaisin.
Lopuksi mainittakoon loistava J.K Simmons, joka on niin hyvä sikaria polttelevana Daily Buglen johtajapohatta J. Jonah Jamesonena kuin kukaan voisi ikinä olla.
Mutta se hahmoista, entäs se toiminta? No siihen minulla on vain 2 sanaa: Vautsi vau! Ykkösosa oli komea, mutta tämä kakkososa on jo sitten turkasen komea! Jos vertaa visuaalisen puolen elokuvan jättibudjettiin, niin valittamiselle ei kuitenkaan jää hirveästi varaa. Digiefektit ovat välillä olleet megaleffojen kompastuskivi, mutta Spider-Man kakkosessa ne todellakin parantavat katselunautintoa. Eritoten Tohtori Mustekalan vihaiset lisäkkeet on tehty niin huolella, että teatterin eturivissä valmistauduttiin jo siihen, että ne tulisivat valkokankaalta läpi. Raimi todisti jo Evil Deadeissa, että hän rakastaa huimia kamera-ajoja, ja onhan se aikamoista rodeomeinkiä seurata Hämiksen liitelemistä New Yorkin pilvepiirtäjien välistä. Ajatelkaapas jos tätä olisi esitetty tiedekeskus Heurekan Vernen tapaisessa kupoliteatterissa! Suureksi onneksi, Sam Raimi ei kuitenkaan tykitä näitä toimintakohtauksia tasaisena puurona, vaan säästelee niitä juuri niihin kohtiin, missä katsoja alkaa jo miettimään: ”Mitenköhän kauan noikin ovat puhuneet tossa kahvipödän äärel-WHOA!!!” Jos miettii tarkemmin, olisin ehkä jäänyt kaipaamaan vähän enemmänkin näitä spektaakkelimaisia action-kohtauksia. Tämä elokuva on osoitus siitä, ettei toimintaelokuvien aika todellakaan ole ohi; se on vain puhtaasti toteutuksesta kiinni.
Jassoo, pitäisi varmaan antaa lopullinen tuomio kyseisestä pläjäyksestä. Spider-Man 2 on hieno elokuva, joka oli jälleen kerran loistava osoitus siitä, että jatko-osien ei tarvitse jäädä arvostetusti tai kaupallisesti menestyksekkäiden edeltäjiensä varjoon. Spider-Man 2 oli kaikin puolin ehjempi, syvällisempi ja viihdyttävämpi kuin ykkösosa, ja se kiilaa sarjakuva-adaptioiden kärkeen Tim Burtonin Batmanien ja Bryan Singerin X-Menien kanssa. Ja mitä tulevaisuus enteilee? Jaa-a, leffan lopusta päätellen kolmosaa, ellei ihmeitä sitten tapahdu. Mutta tässä tapauksessa ainakin yksi hämähäkkiannos lisää olisi tervetullutta, varsinkin kun kyseessä on Sam Raimin kaltainen taitava ohjaaja, joka saa tällaiset Hollywood-megatuotannotkin näyttämään todella hyviltä. Hämisfanit tulevat luultavasti antamaan tälle tuotokselle lähes armotta 5 pojoa, ja vaikka en aivan heihin lukeudukaan, pidän Hämähäkkimiestä äärimmäisen viileänä tyyppinä. Joskus sitä tuli pienempänä toivottua, että se hämähäkki joka puraisi meikäläistä pikkupoikana olisi sen myrkyn sijaan omannut samankaltaisia ominaisuuksia kuin sarjakuvan radioaktiivinen lajikumppaninsa.
Kröhöm, joka tapauksessa, lapsekas innostukseni tätä seittisinkoa kohtaan korottaa ’neutraalit pisteeni’ vielä puolella. Ehdottomasti kesän odotetuimpia ja parhaimpia elokuvia. ”Look out, here comes the Spider-Man!”
nimimerkki: SpaceCadet1
