Tämä on taas näitä “valitsin lippujonossa mitä katson” pätkiä. Ja päinvastoin kuin viime kerralla (Van Helsing), tämä kannatti.
Keski-iän kriisiä poteva näyttelijä Bob Harris saapuu Tokioon tekemään viskimainosta. Hänelle maksetaan viskimainoksesta kaksi miljoonaa dollaria, mutta silti mies haluaisi olla jossain, tekemässä näytelmää tai elokuvaa. Päivän Harris vain on, illalla hän istuu baarissa ja yöllä katsoo televisiota. Uni ei vain tule.
Ja samassa hotellissa istuu itseään etsivä nainen, jolla on menestyvä aviomies, joka nyt vain sattuu olemaan täysi luuseri. Nainen ei oikein tiedä mitä tekisi, ja kiertelee päivät kaupungilla miehen painaessa duunia. Baarissa nainen tapaa Bob Harrisin ja tästä alkaa kukoistava ystävyys.
Silti elokuva ei ole perinteinen yli-imelä lässynlässynrakkaustarina, ei. Lost in Translation on filmi, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, siinä on kohtauksia joissa ei ole dialogia eikä musiikkia, ja se kertoo kahdesta ihmisestä joilla on tylsää. Mutta elokuva on kaukana tylsästä. Se kaappaa heti otteeseensa ja pitää siinä lopputeksteihin asti.
Lost in Translation on Bill Murrayn elokuva, vaikka kuka sanoisi mitä. Scarlet Johanssonkin tekee hienon roolin, mutta hänen loistava hahmonsa jää kertakaikkisesti Billin varjoon. Murray tekee koskettavan, loistavan, upean roolisuorituksen jota ei voi kehua liikaa, ja samaistuu hahmoonsa kiitettävästi! Bill Murray ON Bob Harris! Ja Sofia Coppola on mestariohjaaja sekä käsikirjoittaja, ei siitä mihinkään pääse.
Eipä leffasta löydy juuri mitään huonoa. Suosittelen lämmöllä, sen verran loistava, taiteellinen, koskettava ja jopa hauska elokuva on kyseessä. Hauskalla meinataan nyt niitä pieniä vitsejä joita ripotellaan kaiken sen passiivisuuden ja lakonisuuden sekaan. Oioioi… pakko ostaa DVD kun se ilmestyy.
“Olen avioliiton mopoiässä. Saan ajaa, mutta kolareita sattuu.”
