Headhunters (Hodejegerne) on norjalainen rikostrilleri, joka perustuu Jo Nesbon loistavaan romaaniin vuodelta 2008. Kirjan lukeneena odotukseni olivat varsin korkealla elokuvan alkaessa pyöriä. Takaraivossani piili kuitenkin epäilys. Varsin usein näkee hyvistä kirjoista tehtävän surkeita elokuvia, mutta onneksi Headhuntersin tapauksessa tästä ei ole kyse.
Leffa keskittyy pääkallonmetsästäjään Roger Browniin (Aksel Hennie). Brown on alansa huippu, eliittiä. Hän haastattelee potentiaalisia tulevia johtajia ja ehdottaa heitä suurille yrityksille. Ja kertaakaan ei ole hänen ehdokasta hylätty. Brownilla on myös toinen työ: hän on taidevaras. Hän varastaa tauluja, antaa ne kaverilleen Ovelle, joka myy ne eteenpäin. Brown on saanut toimeksiannon, jossa hänen täytyy löytää GPS-yritykselle Pathfinderille uusi johtaja. Vaimonsa Dianan gallerian avajaisissa hän tapaa Clas Greven (Nikolaj Coster-Waldau), joka on lähes liian täydellinen Pathfinderin johtajaksi. Brown saa myös selville, että Grevellä on hallussaan mittaamattoman arvokas Peter Paul Rubensin taulu, jonka myymällä voisi elää herroiksi loppuelämän ajaksi. Ahneus sokaisee Brownin ja saa hänet varastamaan taulun. Brown ei kuitenkaan tiedä, että Greve on ex-eliittisotilas, joka on erikoistunut ihmisten jäljittämiseen. Greve saa selville, että Brown on varastanut taulun ja niin alkaa suuri jännittävä ihmisjahti.
Headhunters on aika uskollinen kirjalle, vaikka kaikkea ei tietenkään voi yhteen elokuvaan mahduttaa. Jotkin juonenkäänteet ovat tulevat ihan eri tavalla esille kuin kirjassa, mutta ne toimivat yllättävän hyvin. Jännitys on hyvin saatu taltioitua valkokankaalle ja toiminta on moitteetonta. Elokuva lähtee liikkeelle ehkä hiukan liiankin hurjaa menoa sellaiselle, joka kirjaa ei ole lukenut. Paljon asiaa tulee ensimmäisten kymmenen minuutin aikana eikä katse saa herpaantua hetkeksikään. Onneksi tahti tasoittuu alun jälkeen ja jatkuu tasaisen varmana loppuun asti. Harmi vain, että kirjassa esiintynyttä huumoria ei saatu kunnolla toimimaan leffassa. Se on niin vaivihkaista, että voisi luulla, ettei sitä ole ollenkaan. Elokuvassa keskityttiinkin enemmänkin jännityksen luomiseen.
Näyttelijät eivät ole mitään tunnettuja, mutta ihan hyvin he kuitenkin osansa vetävät. Coster-Waldau varastaa show’n lähes tunteettomana pahiksena, jonka päämäärää ei estä mikään. Hennie ei ole Brownin roolissa ihan niin hyvä. Ei hän huono ole, mutta hän ei saanut näytettyä Brownin hahmon analyyttistä, varmaa puolta niin hyvin kuin olisin toivonut kirjan pohjalta. Brownin vaimoa, Dianaa, näytellyt Macody Lund ei hänkään pysty kunnolla välittämään onnistunutta kuvaa rakastavasta, viisaasta vaimosta. Elokuvan parasta antia on kuitenkin sen juoni. Se sisältää valtavasti pikkujuonenkäänteitä ja mikä parasta, se on aukotonta. Kaikki palaset loksahtavat lopussa paikoilleen ja mikään asia ei jää epäselväksi.
Headhunters ei ole mikään virheetön leffa, mutta omaperäisellä tarinalla ja hyvillä juonenkäänteillä pääsee jo pitkälle. Jännitys pitää kiinni otteessaan loppuun asti ja elokuvan loputtua jää hyvä mieli. Se jokin jää kuitenkin puuttumaan lopputekstien rullatessa ruutuun. Ehkä se vain toimii paremmin, jos ei ole kirjaa lukenut. Tiedä häntä. Joka tapauksessa kyseessä on varsin onnistunut norjalainen elokuvasovitus, jonka ei luulisi jättävän ketään kylmäksi.
