Haukiputaalainen harrastajaryhmä “Aseman Lapset” tuli tunnetuksi vuonna 2011 julkaistussa elokuvassa Mörkö, joka päivitti Tove Janssonin Muumi-tarinoista tutun hirviön tosimaailmaan vahvalla psykologisella otteella. Tuon elokuvan jälkeen ryhmä teki pari pienempää tuotantoa, kunnes talvella 2013 ilmestyi seuraava pitempi elokuva. Jäärouva jatkaa nimensä mukaisesti samalla kaavalla muumitarinoiden muokkaamista kauhuelokuvamuotoon, mutta tällä kertaa kyseessä on hyvin erityyppinen elokuva: nostalgisen nuorisokauhuelokuvan sijaan kyseessä on ennemminkin surumielinen psykologinen draama kuoleman pelosta.
Elokuvan juoni muistuttaa asetelmiltaan (ehkä tarkoituksellisestikin) kovasti Mörkö-elokuvaa: neljä nuorta matkustaa paikkaan, jonne jäävät erinäisistä syistä jumiin kummallisten ja pelottavien tapahtumien keskelle. Tällä kertaa kyseessä on keskellä ei-mitään sijaitseva vanha maalaistalo, jonne ryhmä tyttöjä saapuu viettämään talvilomaa. Retken motiivi ei kuitenkaan ole mikään varhaisnuorten ryyppireissu, vaan jotain paljon ikävempää: päähenkilö Iida (Tuuli Kankaala) on menettänyt vanhempansa kohtalokkaassa kolarissa ja hänen ystävänsä Lauran (Tiia Lippo) mielestä hänet on hyvä saada pois kotoa joksikin aikaa.
Outoja asioita on kuitenkin luvassa, kun puulämmitteisen mökin polttopuita löytyykin paikanpäältä ilmoitettua vähemmän. Syyksi selviää saunarakennuksessa majaileva mystinen Tuutikki (Iisa Mäkipaaso), joka kertoo Iidalle pelottavasta Jäärouvasta. Herkässä tilassa oleva Iida ei tiedä, käyttääkö järkeään vai salliako yliluonnollisen mahdollisuus: muukalainen kun tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin mitä pitäisi. Asia mutkistuu entisestään, kun yksi ystävyksistä katoaa.
Jäärouva on merkittävä parannus ryhmän aikaisempiin elokuviin verrattuna. Sen juoni on hallitumpi, pelkistetympi ja keskittyy enemmän oikeisiin asioihin. Siinä missä Mörkö-elokuva käsitteli melko laajasti pelkoa itsessään, porautuu Jäärouva enemmän yhden päähenkilön psyykkeeseen ja tämän sisäiseen kamppailuun. Kuoleman kohdanneen tytön pelko ja epävarmuus outoa, tuntematonta ja vääjäämätöntä kohtaan on aitoa ja koskettavaa, missä erityisesti Tuuli Kankaalan aivan loistava roolisuoritus pääsee oikeuksiinsa. Mörkö-elokuvassa vasta loppuhetkillä vakuuttanut Kankaala nousee Jäärouvassa elokuvan kantavaksi voimaksi ja omaa juuri sitä aitoa, välitöntä herkkyyttä, jota draaman päähenkilöltä vaaditaan.
Näyttelijätyö on muutenkin ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Kankaalan lisäksi on nostettava esiin Iisa Mäkipaason maaninen roolisuoritus Tuutikkina, joka on hämmentävän hyvä yhdistelmä realistista päivistystä ja uskollisuutta lähdeteokselle. Lopputulos on paikoin hauska, paikoin pelottava. Iidan ja Tuutikin yhteiset kohtaukset ovat elokuvan ehdottomasti parasta antia.
Suurin parannus Mörkö-elokuvaan verrattuna on ehdottomasti elokuvan teknisessä toteutuksessa. Jo Mörkö-elokuvassa vakuuttanut kuvaus on noussut aivan uudelle tasolle pienen harjoittelun jälkeen. Jäärouva on suorastaan komea elokuva jylhine talvisine maisemineen, jossa kontrasti säkkipimeän yön ja vitivalkoisen päivän välillä on kaunista ja mieleenpainuvaa. Tunnelma on koko ajan vahva hienojen kameranajojen, parantuneen henkilöohjauksen ja onnistuneiden musiikkivalintojen yhteispelin tuloksena. Oikeastaan vain kuvan satunnainen rakeisuus ja äänityksen laatu paljastavat elokuvan taustan pienen budjetin harrastajaelokuvana.
Jäärouva ei kuitenkaan (tai siis tietenkään) ole aivan täydellinen elokuva. Elokuvassa näkyy tiukka kuvausaikataulu (joka selviää hyvin leffan making of -dokumentista), jonka seurauksena muutamissa kohtauksissa on häiritseviä jatkuvuusongelmia, erityisesti yön ja päivän vaihtelun suhteen. Selkeän päähenkilön myötä myös sivuhahmot ovat jääneet hieman paitsioon, mikä on osin perusteltua, mutta osin harmillista ottaen huomioon, kuinka paljon esimerkiksi Paula Frimanin näyttelemä Emmi-hahmo saa elokuvassa ruutuaikaa. Harrastajaelokuvia ei yleensä pitäisi kovin ankarasti kritisoida, mutta teen sen nyt siksi, että uskon vilpittömästi ryhmän pystyvän vieläkin parempaan.
Kokonaisuutena Jäärouva on kumminkin erittäin katsottava, loistelias indie-saavutus pienellä budjetilla ja edelleen varsin kokemattomilta tekijöiltä. Vajaan tunnin kesto ei ehdi painaa jaloissa juuri mitenkään ja elokuvasta jää yllättävän vaikuttunut olo. Elokuvan loppukohtauksessa lumen leijaillessa maahan tunsin itseni jopa koskettuneeksi. Se ei ole harrastajaelokuvalta ihan pieni saavutus!
