The Poseidon Adventure on katastrofileffa. Tämän lisäksi se kuuluu niihin elokuviin, joista on puuhattu remakea eli uutta versiota. Alkuperäisessä leffassa on kuitenkin sen verran messevät tehosteet, ettei se vieläkään näytä huonolta. Mitä itse tarinaan tulee – no, sehän on Hollywoodin laeilla laadittua kevytkamaa, kuten olettaa saattaa. Hitusen todellisemmaksi elokuvan tosin tekee vuodenvaihteen 2004–05 tsunamikatastrofi.
Uusi vuosi lähestyy tässäkin stoorissa. Risteilymatkailijat lipittävät samppanjaa SS Poseidonin suuressa salissa. Äkkiä laivan jalavanjäykkä kapteeni (Nielsen ei-hauskana) saa tiedon alusta lähestyvästä Aallosta, jonka maanjäristys on synnyttänyt. Kellon lyötyä kaksitoista ei kestä kauaa, kun koko Poseidon on molskahtanut ylösalaisin ja helvetti päässyt irti. Ja sitten käy juuri niin kuten odottaa saattaa: ne henkilöt, joita esittävät aikansa hehkeimmät tähtinäyttelijät, päättävät olla jäämättä odottamaan varmaa tuhoa. Laivasta poispääsytietä lähtevät etsimään uudistusmielinen pastori Scott (upeasti osaansa eläytyvä Hackman), entinen huora Linda (sulojaan vähissä hepenissä esittelevä Stevens), hänen ärtyisä poliisipuolisonsa Mike Rogo (Borgnine), vanhapari Belle ja Manny Rosen (Winters & Albertson), apea ja yksinäinen herra Martin (Buttons) ja shokissa tutiseva yksinäinen neito (Lynley) sekä nuorinta sukupolvea edustavat kersat Robin (Shea) ja Susan (Martin). Joukkoa opastaa laivaa tunteva jalkapuoli Acres (McDowall).
Suureen paattiin mahtuu monta rymisevää, sihisevää ja lirisevää koloa, jotka poppoo pääsee koluamaan matkallaan kohti SS Poseidonin pohjaa. Siellä pastori Scott uskoo olevan joukon ainut pelastus, koska Poseidonin yläosa on veden alla. Juoneen on kirjoitettu monta koettelemusta, joita hyvät näyttelijät tietysti tulkitsevat parhaimmillaan kutkuttavasti. Vaikka joidenkin kohtalot näyttävät jo alussa selviltä, moni-ikäinen tähtikaarti takaa, että mahdollisimman moni katsoja löytää edes yhden henkilön, jonka puolesta voisi jännittää. Laskelmoitua, mutta nollatuille aivoille tämä kelpaa. Sitä paitsi leffassa on yksi hyvä biisi, The Morning After, joka tarttuu korvaan kuin tauti ja palaa päänsisäiseen soittorasiaan ajoittain jopa vuosia leffan näkemisen jälkeen (kokemusta on…).
