David Lynch on jo itsessään käsite, jonka seurauksena ihmiset ovat katsoneet kummallisia visioita. Välillä tuntuu, että ohjaaja ei itsekään ole täysin tietoinen tuotostensa lopputuloksesta. Takuuvarmasti Lynchin elokuvat ovat kuitenkin tunteita ja ajatuksia herättäviä. Surveillance on Lynchin tyttären esikoispitkä, jossa isällä on ollut vahva vaikutus. Ainakin näillä sanoilla elokuvaa on markkinoitu. Onko se sitten pelkkää mainosta vai totta. Yleisesti omena ei kauas puusta putoa, jonka ansiosta elokuva on vähintäänkin kuriositeettikamaa.
Siinä missä isälynch keinottelee hallusinaatioiden kanssa, niin tytär koettaa ottaa vähän erilaisen lähestymistavan tarinaan. Juoni starttaa melko kylmäävästi, mutta onnistuu silti tai juuri siksi saamaan katsojan mielenkiinnon. Kaksi FBI-agenttia saapuu pieneen tuppukylään selvittämään brutaaleja murhatapauksia. Kylänpahasessa on kuitenkin monta muutakin asiaa pahasti pielessä ja agenteilla onkin suuri työ saada kaikki asiat selväksi.
Jennifer Lynch perustaa elokuvansa takaumille, joita kuulusteltavat ihmiset kertovat. Tällä tavoin Lynch saakin pidettyä katsojat penkissä. Juonenkuljetus takaumien avulla toimii varsin mallikkaasti. Niiden seurauksena paljastuu kuinka mätämunia osa kylän poliiseista on. Tällöin katsoja melkein täysin unohtaa, missä elokuvasta oikeasti on kyse. Ehkä tapa, jolla katsoja harhautetaan väärälle tielle, on hitusen epäkorrekti, mutta sen seurauksena herää paljon muita mietteitä.
Korruptio on vakava asia. Ainakin itselleni tämä kävi hyvin selväksi. Lynch kuvaa poliisit todella kusipäisinä tyyppeinä, jotka käyttävät virkapukuaan väärin. Puhtaasta korruptiosta ei varsinaisesti ole kyse, koska kyttien käytös on enemmänkin virkavallan väärinkäytöstä. Silti siitä tulee varsin vittumainen olo, kun alkaa ajatella – noiden typpien pitäisi olla meidän puolella, eikä missään nimessä meitä vastaan. Myös poliisivaltion muodostuminen käy mielessä, joka olisikin sitten äärimmäisen paska vaihtoehto. Sinne asti elokuva itsessään ei mene, mutta minut se sai miettimään, kuinka ahdistavaa se olisi.
Eli jokseenkin samoilla linjoilla isän kanssa liikutaan. Teemoista ei voi täysin olla varma, eikä elokuvasta näin ollen voi täysin olla tietoinen. Se toimii tiettyyn pisteeseen asti voimavarana. Pidemmälle edetessä elokuvan harhaanjohtavuus alkaa käydä rasitteeksi, joka jonkun verran syö sen mielenkiintoa. Parhaimmillaan elokuva on hyvinkin inhorealistinen ja toimiva rikostutkinta. Pahimmillaan se junnaa paikallaan, jolloin siitä on vaikea ottaa selvää.
Teemoihin on selvästi yritetty panostaa, mutta vain mätämunapoliisit onnistuvat tehtävässään. Kuten jo totesinkin, heidän toiminta on inhottavaa ja pistää ajattelemaan. Elokuvan perusrunkona toimiva rikostutkinta ei oikein toimi, joka taas sitten omalta osaltaan vesittää muuten voimakasta tarinankerrontaa. Tämäntapaiset elokuvat yleensä luottavat jonkinlaiseen loppuhuipentumaan, jonka olisi tarkoitus selittää kaikki. Surveillance tavallaan tekeekin sen, mutta lopputulos ei ole kovin yllättävä. Pienellä päättelyllä, sen voi ratkaista jo varhaisessa vaiheessa.
Surveillance on yksi niistä elokuvista, joilta olisi toivonut enemmän. Yksi niistä, jotka jättävät katkeran maun suuhun. Huono se ei missään tapauksessa ole. Keskinkertaiseksi taantuva juoni pilaa muutoin toimivan idean, joka ei loppupeleissä ole ollenkaan niin sekava kuin David Lynchin sumuisimmat visiot. Ehkä tähän olisi kaivattu lisää pohdiskelua, koska tällaisenaan loppu tuntuu vetävän mutkat suoriksi, jotta saadaan elokuva puristettua puoleentoista tuntiin.
