Ozploitaatio on genrenä vähemmän tunnettu. Kaikki tietävät Australian sekä sen tunnetuimmat elokuvatähdet. Harva kuitenkaan tietää maan elokuvateollisuuden pimeästä puolesta. Harlekiini edustaa varsin osuvasti juuri tuota vähemmälle huomille jäänyttä eksploitaatio-osastoa. Ajan saatossa todelliseksi harvinaisuudeksi hukkunut elokuva on mielenkiintoinen teos, pelkästään jo ideansa sekä näyttelijöidensä puolensa. Se kantaako itse idea koko elokuvan verran, onkin sitten kimurantimpi kysymys.
Harlekiinin alkuasetelmat lupaavatkin hyvää, kun katsojalle esitellään leukemiaa sairastava poika, joka tutustuu syntymäpäiväjuhlillaan pelleen. Tämä klovni osoittautuu oikeaksi ihmemieheksi. Hän parantaa pojan taudistaan, sekä salamyhkäisesti ujuttautuu tämän perheen elämään. Tässä vaiheessa asiat alkavat mutkistua, koska pojan isä on korkealla oleva valtion virkamies. Harlekiinin hurmatessa hänen vaimonsa on skandaali valmis. Poika tosin voi paremmin, mutta perheen isä on täysin vakuuttunut, että ihmemiehen temput ovat illuusioita, eikä hän oikeasti ole suorittanut ihmeparannusta.
Ihmeparantajan roolissa nähtävä Robert ”harlekiini” Powell on kertakaikkisen mahtava. Powellin narsistinen olemus tukee loistavasti filmin linjaa. Taikatemput joita hän suorittaa ovat kohtuullisen hyvin trikattuja, vaikka niistä kyllä aivan selvästi näkeekin huijauksen. Joten siksi hänen itseriittoinen suorituksensa onkin lähimain parasta mitä elokuva tarjoaa. Muut näyttelijät jäävät pahasti taka-alalle. Odotukset David Hemmingsiä kohtaan ovat suuret, koska mies on tunnetuin näyttelijä koko kaartista. Hänen b-näyttelemisensä ei kuitenkaan tällä kertaa vakuuta. Lisäksi lapsinäytteleminen ontuu pahemman kerran. Lapset yleisestikään eivät ole mitään luonnenäyttelijöitä, eikä tämä elokuva tee poikkeusta. Leukemiaa sairastava poika on todella rasittava.
Tunnelmaltaan Harlekiini on kovin sekava. En tiedä onko kyseessä komedia, perhedraama vai jännäri. Missään näistä ei onnistuta täysivaltaisesti. Perhesiteiden rikkominen on tietysti oiva tapa luoda jännitystä, jos sen osaa tehdä oikein. Nyt perheen rikkoutuminen ei hetkauta suuntaan tai toiseen. Hemmings on niin vastenmielinen moukka, joka on selvästi ottanut korruptiorahoja vastaan, ettei hänen perheensä hajoamisesta jaksa välittää. Ihmetystä herättää myös tapa, jolla harlekiini soluttautuu perheen arkielämään. Kovinkaan moni perhe ei päästäisi ventovierasta miestä lapsensa lähelle, vaikka tämä kuinka pystyisi suorittamaan ihmeparannuksen.
Harlekiini yrittää elokuvana olla sekoitus taikuutta ja jännitystä. Jännitysosuus jää kovin vaivalloiseksi. Suurin osa elokuvan alusta on liialle venytettyä perhedraamaa. Vasta lopussa elokuva alkaa saada jännityspiirteitä, kun hallituksen virkamiehet antavat selityksiä mystisen harlekiininolemukselle. Loppupuolisko onkin varsin onnistunutta juonittelua sekä salaliittoteoriointia. Muuten elokuva sortuu turhan heppoisiin ratkaisuihin, joka jättää katsojalle paljon varaa tylsistymiselle.
