Myönnettäköön heti alkuun, että allekirjoittaneelle on muodostunut asenneongelma vampyyrijuttujen kanssa. Varsinkin sellaisten, jotka sijoittavat verenimijät jotenkin nokkelasti nykypäivään ja keksivät sitten genresääntöjä kilpaa uusiksi ilman sen kummempaa syytä. Olen kuitenkin puolisalaa katsonut tähänastisista Twilight-elokuvista joka ikisen. Syitä on kaksi: biisivalinnoista vastaava Alexandra Patsavas voisi olla last.fm-naapurini ja leffasarjan juonirakenne on kaikessa jäätävyydessään jo mitä hilpeintä viihdettä.
Koska sarjan toinen osa oli campille löyhkäävistä yläosattomista ihmissusipojuistaan huolimatta ohjauksellisesti ensimmäistä tasokkaampi, se ei myöskään käynyt missään vaiheessa yhtä hauskaksi vaan tuhlasi filminsä tasaisen platkusti. Epäilys korjaa moisen virheen; sekä sisältö että toteutus ovat täyttä tuubaa. Tarina ei ehkä pitkälle etene siitä mihin Uusikuu meidät jätti, mutta alkuperäiskirjailija Stephanie Meyerin mormonistiset motiivit kertoa tarina näkyvät entistä härskimpinä. Päähenkilö Bella kaipaa isänsä omistuksesta kahden miehen syliin: lihan iloja tarjoilevan ihmissusi-Jacobin ja ikuista rakkautta angstailevan vampyyri-Edwardin. On kaikille ilmiselvää, että esiaviollisesta seksistä kieltäytyvä kylmäkalle on valinnoista Se Oikea, mutta voihan iih tuota houkutusten kiihottavaa makua! Moralistisen triangelidraaman ehdottomasti hervottomimmat väristykset nähdään, kun Bella kalisee kylmässä teltassa sulhoehdokkaat vieressään ja herrojen tulisi ratkaista, miten tyttö saadaan lämpimäksi.
Ykkösosasta tuttu kerronnallinen pökkelömäisyys on tehnyt jytisevän paluun. Twilight-konseptia kärkevästi aikoinaan kritisoinut ohjaaja David Slade veti sanansa nopeasti takaisin saatuaan Epäilyksestä työtarjouksen, ja lopputuloksessa tuoksahtaakin eittämättä rehti “ota rahat ja juokse”-meininki. Dialogi kuulostaa hyvinä hetkinäänkin ala-asteikäisen kynäilemältä fanfictionilta. CGI-sudet ja hahmojen väliset jännitteet ovat uskottavia kuin Vanhasen hallitus.
Myös pääosatähtöset ovat, joko ohjauksen puutteesta tai Meyerin pohjatekstistä johtuen, huomattavasti aiempaa enemmän hukassa. En olisi uskonut Houkutuksen jälkeen tätä sanovani, mutta vatsalihastensa perusteella mitä luultavimmin pestattu, koriseva Taylor Lautner lienee hiuksillaan näyttelevää Kristen Stewartiakin puisevampi. Loput remmistä eivät paljoa paremmaksi pistä. Sarjan yleisilmeelle uskollisina hahmot vaikuttavat tulistuessaan siltä, kuin tarvitsisivat kurkkupastillin.
Ja sitten ne oikeasti hyvät tärpit: Florence + the Machine – Heavy In Your Arms / Beck & Bat for Lashes – Let’s Get Lost / The Black Keys – Chop and Change / Band of Horses – Life on Earth / Sia – My Love / Cee Lo Green – What Part of Forever. Jos kököt vampyyrimetaforat eivät naurata, ainakin soundtrackia saa kaupoista.
