TV-hahmosta liikkeelle lähtenyt Pekko-elokuvien sarja toimi viihteen monitoimimies Timo Koivusalolle lähtölauksena elokuvauralle. Itseoppinut elokuvaohjaaja ei vielä itse ohjannut tätä sarjan aloitusosaa, mutta väsäsi käsiksen yhdessä Irma Hirsjärven kanssa, näytteli pääosaa ja teki musiikkia. Hieman toisenlaisista elokuvista nykyään tunnettu Koivusalo on leffafriikkien yleinen vitsinaihe, minkä ymmärtää selatessa läpi hänen luomuksiaan.
Mopedilla pöristelevä maalaisjuntti tuo mieleen Uunon toilailut. Kyllä Suomessa yksi virallinen pelle olisi riittänyt, kun ei kerran ole riittävästi hyviä ideoita tämän hahmon touhuihin. Koivusalon ruumiillistama Pekko on säälittävän sympaattinen typerys, joka korkeasta iästä huolimatta asuu yhä äitinsä helmoissa. Tyräahon kylässä, siis Pekon kotikylässä, tapahtuu mullistuksia, kun arkeologien(?) ryhmä tulee tutkimaan kylästä löytyvää maapalasta. Työvoimatoimisto lähettää Pekon auttamaan porukkaa, minkä yhteydessä hän tutustuu porukan vetävään vetäjään, Pipsaan (Satu Silvo). Samalla kun Pekko murjoo onnettomia iskurepliikkejä, niin laulaja Joel Hallikainen nauttii rauhallisista kesäpäivistä Tyräahon laitamilla.
Kerronnan löysyys ja juonen hajanaisuus ovat filmin suurimpia heikkouksia. Muutamia ihan hauskoja ideoita tulee vastaan siellä täällä, mutta ohjaaja Sina Kujansuu ei ole mikään mestari kertomaan tarinaa. Vikaa löytyy myös käsiksestä, josta olisi voinut karsia turhia sivujuonia ja vähemmän hauskoja kohtauksia. Tarina keskittyy nyt liian moneen hahmoon, jolloin Pekkokin tuntuu pelkältä sivupeesaajalta. Keskittyminen pelkästään Pekon kommelluksiin ei välttämättä olisi ollut huono juttu, jolloin kokonaisuudesta olisi voinut tulla iskevämpi. Jotkut kohtaukset jäävät liian irrallisiksi ja heittävät lisää kiviä uppoavaan paattiin. Ärsytystä lisää myös Joel Hallikaisen, joka on Koivusalon hyvä ystävä, sinisilmäinen ylistys. Välillä ei tiedä, katsooko Hallikaisen mainosfilmiä vaiko pelkästään huonoa suomalaista elokuvaa.
Mukana on potentiaalisia hahmoja ja hyviä näyttelijöitä. Hiljattain edesmennyt Esko Nikkari ansaitsee kiitosta hauskana poliisisetänä, jonka ujoudesta saadaan revittyä muutama hauska hetki. Jope Ruonansuun esittämä kylän juoppo onnistuu naurattamaan Ruonansuun omistautumisen ansiosta. Ei Koivusalokaan mikään ihan huono ole Pekon roolissa, vaikka hieman ylinäytteleekin. Sen sijaan Satu Silvon esitys jää laimeaksi ja hahmo liian persoonattomaksi. Myös Hallikainen on ärsyttävä virnuilija omana itsenään.
Lopputulos saa ihmettelemään leffan ja Pekko-hahmon saamaa suosiota. Jostain käsittämättömästä syystä pläjäys poiki neljä jatkista ja Pekko vilahteli muissakin viihdepaketeissa, kun omat leffat eivät enää riittäneet. Ei mikään täysin kelvoton sontakasa, menee viihteenä väsyneessä mielentilassa. Yritystä löytyy ja maalaismaisemia on kiva fiilistellä. Miinusta on kuitenkin niin paljon, että ne muutamat plussapisteet eivät tunnu oikein missään.
