Toinen maailmansota on elokuvamaailmassa perin kaluttu aihe. Läpilyöntiin tarvitaan jotakin suurta, hienoa ja ennenkaikkea koskettavaa.
Kirjeitä Iwo Jimalta sijoittuu tyynenmeren sotaan, Japanin keisarikunta vastaan Yhdysvaltain sotakoneisto. Iwo Jiman saari on ratkaisevassa asemassa, sen hallitsija hallitsee Japanin rannikkoa. Tämän saaren omistajuudesta tultaisiin taistelemaan verisesti. Taistelussa kuoli yli 7000 yhdysvaltalaista ja yli 20000 japanilaissotilasta. Hetkinen, kuulostaako tutulta? Lähiaikoina ilmestynyt elokuvasuuruus Isiemme liput käsitteli samaa aihetta, mutta nyt näyttelijä-ohjaajakonkari Clint Eastwoodin käsiin on annettu huikea daavid vs. goljat näkökulma.
Äijä-Clint lähtee tekemään toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa japanilaissotilaiden näkökulmasta. Sotilaiden, joita vastassa olisi koko läntisen maailman suurin sotakoneisto, Amerikan Yhdysvallat.
Jotta elokuvasta ei tulisi pelkkää verta ja suolenpätkiä, juonta kuljetetaan eteenpäin sotilaiden kotiinkirjoittamien kirjeiden myötä. Itseasiassa elokuvan alussa nykypäivän tutkija-arkeologiryhmä saapuu Iwo Jimalle alkaen kaivaa juuri näitä kirjeitä ylös. Itselleni tuli alusta jotenkin mieleen Titanic ja monia yhtymäkohtia kyseiseen Cameronin megapläjäykseen tästä elokuvasuuruudesta löytyykin.
Elokuvan päähenkilöiksi voidaan nostaa selkeästi kaksi roolia. Japanilaissotaa katsellaan vuorotellen, niin rivisotilas Saigon näkökulmasta kuin saaren sotatoimista vastaavan kenraaliluutnantti Kuribayashinkin silmin.
Saigo jätti sotaan lähtiessään kotiinsa lastaan odottavan vaimonsa. Elokuvan eräs elementeistä luodaan rainan alkupuolella, Saigon luvatessa vielä syntymättömälle lapselleen palaavansa vielä kotiin. Tosin, ylemmät pamput ovat sitä mieltä, että Japani taistelee viimeiseen mieheen, eikä kukaan poistu saarelta elävänä.
Elokuva kasvaa kohti kliimaksiaan japanilaisten linnoittaessa Iwo Jiman saarta ja valmistautuen yhdysvaltojen hyökkäykseen. Lopullinen huippukohta saavutetaan raivokkaan taistelun alkaessa yhdysvaltojen suoritettua maihinnousun. Japanilaislinjat ovat hätää kärsimässä ja elokuvassa nähdään japanilaiseen mentaliteettiin kuuluvia epätoivoisia ratkaisuja yllättäviltäkin henkilöiltä.
Koko elokuva nähdään hyvin tumman filtterin lävitse. Värit ovat haaleita ja punainen loistaa poissaolollaan. Värimaailman valinnalla luodaan erittäin toimivasti vaikutelma kylmänkolkosta ja harmaanahdistavasta miljööstä.
Japanilaissotilaiden roolisuorituksiin on panostettu niin paljon, että elokuvan budjetti on lopahtanut siten, että yhdysvaltalaissotilaita näyttelevät henkilöt vaikuttavat temmatun jostakin näytelmäkerhon vilttiketjusta. Harvat vuorosanat kuulostavat aivankuin suoraan paperista luetuilta.
Elokuvan koskettavin kohta tosin nähdään yllättävän sympaattisen japanilaiskomentajan keskustellessa kuolevan yhdysvaltalaissotilaan kanssa yhteisesestä kiinnostuksen aiheistaan; Hollywoodin elokuvatähdistä. Tässä myöskin nähdään rainan paras jenkkisotilassuoritus. Muut ovat sanallasanoen kökköjä.
Elokuva ei tunnu pitkältä, vaikka pituutta onkin miltei 2,5h. Itämetsä käyttää ajan hyödykseen ja lopputuotos on kaikessa hirveydessään perin koskettava. Aivan loppuratkaisua en olisi noin toteuttanut, mutta Clint tietää mitä tekee. Kunnioittakaamme ja antakaamme Clintille tämä oikeus.
nimimerkki: Cza
