Ebenezer Scrooge on vanha ja vallan veemäinen, joulua ja tuhlauskulttuuria vihaava käpy. Roope Ankan hahmonkin esikuvana toiminut, karrikoitu ja kroonisesti äkäinen kurppa kokee kaikkien aikojen opetuksen lisäksi parikin varsin painavaa syytä nauttia vähittäin hiipuvasta elämästään sekä läheisistään kolmen eri aikakautta edustavan kummituksen kautta. Menneisyydestä, nykyisyydestä sekä tulevaisuudesta muistuttavat haamut pakottavat Ebenezerin selkä seinää vasten katsomaan silmiin ahneudensa aiheuttamia lieveilmiöitä jotka pitävät sisällään niinkin väkeviä arvoja kuin kuolema ja laiminlyönti.
Kaikkein aikojen tunnetuimpien, rakastetuimpien sekä ehdottomasti varioituimpien satujen tuorein elokuvaversiointi asetti varmasti omat odotuksensa itse kullekin ilmestyessään kolmiulotteisena teatterilevitykseen, kuitenkin konkreettisesti tarkasteltuna tekele lyö varmasti synkällä kuvastollaan monelta perinteisempää Disney-perhe-elokuvaa odottavalta luun kurkkuun. Robert Zemeckiksen ei-niin-Disneymäinen kädenjälki näkyy, kuuluu ja kourii välistä yllättävän syvältä, vaikka tarina päättyykin perioptimistiseen ja joulutaianomaiseen “kaikki hyvin”-lopetukseen, viimeisenä mainittu pehmentää tietty laskua varsinkin nuorempien katsojien osalta, vaikka allekirjoittanut olisikin kyllä kaivannut aavistuksen verran syväluotaavampaa katsausta ihmismielen asettamiin yhden ihmisen kaltereiden syntypaikkaan. Tarinan elokuvasta adaptoiminen onkin itse asiassa toteutettu varsin rohkeasti, jo edellä mainitty synkkä kuvasto ja tarina tuodaan keskivaiheilta loppua kohden vasten katsojien kasvoja kasvavalla intensiteetillä senverta kovaa että perheen pienimmät saavat olla jatkuvasti varpaillaan elokuvaa seuratessa. Elokuvan yllättävä ja aikuisiakin ehkä vavahduttava väkevyys kulminoituukin loppupuolen kolmannen kummituksen vierailuun, jossa norsunluutornistaan kuolevaisen tasolle alistettu kitupiikki rukoilee kuolemalta armoa painajaismaisten visioiden runnellessa.
Vaikka tuttuun tyyliin osaavasti viljelty huumorikin on läsnä (Jim Carreyn nasevasti ja osaavasti eloontuomana), tuntuu sekin parissa kohtaa varsin turhalta julmuuksia vastaan kompensoinnilta, eritoten viimeisimmän ja ravisuttavimman kohtauksen jälkeen tulevan elokuvan lopetuksen osalta. Tokihan tarina noudattaa alkuperäänsä, mutta siltikin pieni kyltymättömyyden tunne jää vaivaamaan.
Tekninen toteutus on kuitenkin mahtavaa ja taattua jälkeä, Ebenezer Scrooge lievästi sanottuna herää hulppeasti henkiin Carreyn eleiden, ilmeiden, sekä eritoten taipivaisen äänen ansiosta, toisaalta sivuhahmoillakaan ei ole kummempaa tarvetta jäädä vain taustalle – ainakaan siis näin nimiensä perusteella. Elokuvan visuaalisuus perustuukin juuri Carreyn kirjoittamattoman tekijänoikeussuojattuihin eleisiin, liikehdintään ja olemukseen – onneksi viemättä showta ihan kokonaan itselleen.
Elokuva selvästikin käynnistyy kunnolla vasta alkupuoliskonsa jälkeen, sillä musiikkia sekä tehosteita käytetään varsin maltillisesti ennen ensimmäisen “virallisen” kummituksen saapumista, Gary Oldmanin tulkitsema vanhan kauppakumppanin aave ei kuitenkaan meinaa yrityksistään huolimatta päästä täysiin oikeuksiinsa lattean esityksensä puolesta, mikä on varsin harmi, sillä Jacob Marley pärjäisi hahmona karmivuudessaan helposti muille eri jouluvaihtoehtoja esitteleville henkiolennoille. Näinkin on hyvä, vaan ei ihan tarpeeksi.
Saiturin Joulu on hyvä, vaan ei ihan tarpeeksi ikimuistoinen minkään sortin perinteeksi. Tästä on kyllä helppo monen lapsen ammentaa hamaan teini-ikään puitavat “telkkaritraumat”, mutta se varsinainen ja lopullinen säväys (säväytys) tuntuu jäävän kovasta yrittämisestä riippumatta jonnekin taka-alalle.
