Mel Gibsonin The Passion of the Christ herätti melkoista kohua jo ennen ensi-iltaansa, eikä välttämättä ihan syyttä. Jeesuksen elämän viimeiset vaiheet eivät ehkä olleet helpoimpia mahdollisia, mutta Gibsonin Kristus-elokuva ei ole väkivaltainen kuvaus Jeesuksen kärsimyksistä. Se on aivan tolkuttoman sadistinen ja mässäilevä kidutuselokuva, jonka päähenkilö nyt vain sattuu olemaan Jeesus Nasaretilainen. Tosin pelkkänä gore-viihteenä elokuvasta on mahdotonta nauttia, sillä Gibson ei luo elokuvaansa perinteistä splatter-mättötunnelmaa. Vaikka The Passion of the Christia ei voikaan pitää täysin onnistuneena elokuvana, on Gibson tehnyt silti oikean valinnan, kun teki väkivallasta – päätettyään sitä eksploitatiivisesti kuvata – niin häijyä kuin mahdollista. Se sisäinen, henkinen ja ajatuksia herättävä puoli vain tuntuu kovasti [s]Mad Maxilta[/s] Mel Gibsonilta unohtuneen.
Juuri tässä piilee elokuvan pääasiallinen ongelma. Se on näyttävästi tehty, lavastettu, historiallisesti erittäin tarkka ja visuaalisesti komea. Mutta sen tarina on ohut, hahmot sitäkin ohuempia, eikä elokuva vetoa katsojaansa älyllisellä tasolla oikein mitenkään, vaan vaikka sen ”symboliikka”, teemoja ja tarinaa analysoisi kuinka syvällisesti ja porautuisi elokuvan pinnan lävitse niin syvällisiin syvyyksiin kuin vain mahdollista… Teki sitten mitä tahansa, elokuvasta ei paljastu mitään syvempää tasoa: se on kertomus Jeesuksesta, jota kidutetaan ja joka kuolee. The Passion of the Christ ei edes sisällä Raamatun kertomuksen pohjimmaista ajatusta siitä, että Jeesus uhrauksellaan pelasti ihmiskunnan. Gibsonin elokuvassa pääpaino siirtyy pelastuksesta ja sen syistä uhraukseen – ja erityisesti siihen ultraväkivaltaan, jota Jeesus joutuu kokemaan ennen kuolemaansa. Näin väkivalta muuttuu harvinaisen itsetarkoitukselliseksi, ja elokuvan gore-painotteisuus suorastaan groteskiksi. The Passion of the Christ ei selittele tekoja oikein millään tasolla, ei anna sen hahmoille persoonallisuutta tai edes ääntä jolla selittää tekojaan – ja lienee turha toivo olettaa, että ohjaajanero Gibson olisi edes yrittänyt päästää katsojaa Jeesuksen päähän sisälle. Jokainen uskonnontunneilla käynyt toki ymmärtää tekojen syyt ja taustat, mutta siitä ei olekaan kyse. Muun kuin kidutusaiheisten jaksojen käsittämättömän nopeatempoisuuden vuoksi tarina saattaisi olla kristinuskoa tuntemattomalle jopa täysin käsittämätön.
Koska ajatuksia elokuvasta on turha etsiä – eikä Gibson ole sitä ehkä tarkoittanutkaan – nousee tunteisiin vetoavuus tärkeäksi. Mutta siihenkin Gibson kykenee vain äärimmäisen väkivallan avulla. Koska henkilöhahmojen käsittely on niin onnetonta, on heidän myötään mahdotonta elää. Kidutettua Jeesusta toki säälii, mutta niin säälii myös ”Cannibal [valitse Holocaust tai Ferox]” –elokuvien pahishahmoja, kun nämä kokevat sadistisen rangaistuksensa kannibaalien kynsissä – katsojan myötätunto ei johdu siitä, että Gibson kykenisi katsojaansa manipuloimaan, vaan siitä että terve ihminen ei halua edes pahinta vihamiestään kidutettavan kuoliaaksi. Toisaalta Gibsonin elokuvan Jeesus voisi hyvinkin olla jonkun pahin vihamies tai vaikka naispuolinen, sillä jopa keskushenkilö on jätetty täydelliseksi pahvikuvaksi. Jälleen voisi vetää kulttuuriperintö-kortin esille, sillä Jeesuksen toimia kykenee ymmärtämään vain Raamatusta lukemansa perusteella. James Caviezel on ensinnäkin täysin karismaton esittämään kokonaisen maailmanuskonnon perustajaa, ja toisekseen hän on todella onneton näyttelijä. Mitä tulee Jeesuksen kokemaan väkivaltaan, niin Caviezelin näyttely tekee siitä huonolla tavalla tuskaista katsottavaa – mies aukoo suutaan kuin kuivalle maalle kiskottu kala, mutta muuten ilmeet pysyvät jatkuvasti samoina. Toisaalta väkivallan ylenmääräinen runsaus kääntyy paikoitellen jopa tahattoman koomiseksi. Kun ajattelee miten Gibson halusi tehdä vakavan ja koskettavan Jeesus-elokuvan, syövät lähelle zoomailevat ja mässäilevät kohtaukset hidastettuine silpomisine väkivallalta tehoa varsin nopeasti. Ylilyötyä väkivaltaa kuvaa hyvin elokuvan groteskiuden huipentuma: kun Jeesus lopulta kuolee ja häneen survaistaan keihäs, sinkoaa ruumiista sellaiset määrät verta, että ellei ruhoa olisi jo etukäteen puhkottu täyteen reikiä, voisi kuvitella Jeesuksen olleen todellisuudessa sian verellä täytetty ontto nukke. Veri suihkuaa ruhosta niin uskomattomalla paineella, että jopa ”Kill Bill vol. 1:en” irroitetuista päistä suihkuava veri alkaa vaikuttamaan uskottavalta. Jotta väkivaltaa varmasti olisi riittävästi, Gibson on lisäillyt Raamatun tarinaan pari ylimääräistä pieksämiskohtausta.
Paradoksaalista kyllä, vaikka The Passion of the Christin pääsisältö onkin Jeesuksen kiduttaminen, Gibsonin kyky maalailla tunnetiloja on parhaimmillaan aivan muissa kohtauksissa. Parhaimmillaan äijä on surrealistisiksi muuttuvissa sisäinen taistelun kuvauksissa. Parhaimmillaan nämä kohtaukset ovat todella hypnoottisia ja onnistuneella tavalla surrealistisia – esimerkiksi Jeesuksen henkinen taistelu Sielunvihollisen (Rosalinda Celentano) kanssa Getsemanen puutarhassa on suorastaan kaunis, ja Juudakseen (näyttelijänlahjoiltaan elokuvan parhaimmistoa edustava Luca Lionello) iskevä hulluus ja kärsimys häntä kiusaavien lasten kanssa Jeesuksen saatua tuomionsa on myös onnistunut. Juudaksen lopullisen ratkaisun myötä kohtaus muuttuu suorastaan painajaismaiseksi, edustaen elokuvallisesti ehdottomasti aivan toista tasoa kuin muu elokuva – tosin Juudaksen hahmoon itseensä oltaisiin voitu keskittyä enemmänkin, eikä vain tappaa ukkoa ja palata äkkiä takaisin Jeesuksen kiduttamiseen. Mutta eräissä kohtauksissa hieno ja omaperäinen kamerankäyttö, John Debneyn ambientmusiikit ja hypnoottinen kerronta toimivat hienosti. Valitettavasti vain nämä hetket jäävät loppua kohden hyvin vähälle elokuvan muistuttaessa yhä vähemmän draamaa ja yhä enemmän kidutuspornoa.
Onkin surullista huomata ettei kehuttu ja kohuttu The Passion of the Christ ole kummoinenkaan elokuva. Paikoitellen se on hyvinkin onnistunut, mutta kokonaisuutena täysin vääriin asioihin keskittynyt, pohdiskelut, ajatukset ja tunnetilat ovat nollassa ja koko elokuva on lopulta hyvin pinnallinen kuvaus Jeesuksen ristille menosta. Jeesukseen uskoville se on varmasti koskettava ja pääsiäisperinteisiin sopiva kuvaus Jeesuksen viimeisistä tunneista, mutta syvempiä merkityksiä etsivä katsoja joutuu pettymään. Kyseessä lienee melko selkeästi elokuva kristityille, joten kenties en ateistina kyennyt ymmärtämään elokuvaa kokonaisuudessaan. Muutenkin elokuvan pisteyttäminen (ja arvosteleminen ylipäänsä) tuntuu hyvin vaikealta. Siksi annan arvosanaksi keskimmäisen arvosanan, eli kolme tähteä.
