Eläimien luullaan olevan älyllisesti tyhmempiä kuin ihmisten. Kuolaava luppakorva näyttää kieltämättä aika yksinkertaiselta olennolta. Tiikerit syövät poikasiaan ja miespuoliset leijonat tappavat laumansa pennut, jotka eivät ole sen omia. Kun ihminen ei satu pitämään jostain toisesta ihmisestä vain, koska he eivät palvo samaa rasvalettiä niin tämä rasvaletti lähettää joukon nahkapöksyjä tuhoamaan nämä toiset ihmiset sillä perusteella, että ”Tällä rodulla ei ole oikeutta selviytyä”.
Tämän tarinan voisi kertoa 630 kertaa uudestaan ja se saisi kyyneleet polttamaan poskia yhä uudestaan ja uudestaan. Vuonna 1943, kun Hitlerin mahtisuunnitelma höykyttää vähän Stalinia oli jo kääntymässä toisinpäin niin viirupäisen Viiksi-Villen vieläkin viirupäisempi sotaväki laittaa hyrskynmyrskyn. 14-vuotias Fljora tuntee velvollisuudekseen puolustaa isänmaataan ja liittyy partisaaneihin.
Sota ei ole helppo asia, ei. Käsityskyvyn ylittävät raakuudet muuttavat ihmistä. Ne turruttavat ihmisen. Lopulta ihminen ei ole sellainen miksi me ihmisen luokittelemme. Se olotila ei ole kumminkaan eläin, vaikka se saattaisi tulla ensimmäisenä mieleen. Se on jotain muuta, joka saa katsojan hiljaiseksi ja masentuneeksi, sekä mietteliääksi. Vihan vallassa, jonka on syöttänyt joku hassu ulvova pätkä, murhaaminen ei todellakaan oikeuta ihmisille Luomakunnan Kunkun – titteliä. Itse asiassa, tuntureilla juokseminen alasti ja kuun ulvominenkin on järkevämpää.
Elem Klimov, Stalingradin piirityksen uhri ei liioittele teoksellaan. Kaikki näytetään sellaisena kuin se oli, niin rumaa kuin se olikin. Tällaisten asioiden vähättely ei todellakaan ole sopivaa. 100 000 ihmishenkeä ei ole pieni asia ja Klimov, jos joku tietää sen. Voi vain kuvitella miten Herra on voinut selvitä sodan kauhuista ja miten on hän pystyy elämään näiden muistojen kanssa. Jenkkilän selviytyjät voivat työntää tittelinsä sinne minne aurinko ei paista sillä Klimovin kaltaiset ihmisen ovat selviytyjiä, ihmisistä rohkeimpia.
Taitavat näyttelijät ovat viimeinen asia, joka tekee tästä elokuvasta todella mahtavan.. Fljoraa esittävä Aleksei Kravchenko on koko valkokankaan traagisin hahmo 145 minuutin ajan. Järkyttyneet kasvot jäävät mieleen ja viimeinen kohtaus, jossa hillitön kostonhimo puretaan Rasvaletin kuvaan muistetaan aina. Lopulta koko homma palaa siihen pikkuiseen nappisilmään, joka istui vielä 1889 kiltisti äidin sylissä ja kaasukammiot olivat vielä kaukainen asia.
Alkuosuuden pitkäveteisyydestä ja tahattomasta koomisuudesta kärsivä Tule ja Katso on niin sotaleffadiggareille kuin historiafriikeillekin must.
