Epäonnistuneella englannin kielen professorilla Bobby Longilla (John Travolta) on loistava suunnitelma: muuttaa New Orleansiin ja tissutella itsensä hengiltä. Apunaan hänellä on entinen opiskelija Lawson Pines (Gabriel Macht) ja joukkio laitapuolen eläjiä, joille voi välillä heittää sitaatin tai pari osoituksena entisestä suuruudesta. Lawsonilla on jopa suunnitelmissa kirjoittaa kirja nerona pitämästään oppi-isästään – sitten joskus. Bobbylle sitä vastoin riittää mukava sohva ja riittävästi vodkaa ja sikareita käden ulottuvilla.
Tämän “toimeliaisuuden” keskelle tupsahtaa kuolleen kämppäkaverin 18-vuotias tytär Pursy (Scarlett Johansson), joka myöhästyy äitinsä hautajaisista. Takaisin paluun sijasta Pursy jääkin asumaan perimäänsä rähjäiseen taloon Bobbyn ja Lawsonin harmiksi. Seuraa tahtojen taistelu, jonka jälkeen alun vihamielisyys muuttuu hauraaksi ystävyydeksi. Vähitellen kolmikko muodostaa jonkinlaisen perheen, jossa Pursyn osana on olla välillä äiti ja välillä tytär. Samalla Pursy oppii tuntemaan äitiään, joka oli paikallisille jonkinlainen pyhimys.
A Love Song for Bobby Long on elokuva, jota ei ole rakennettu juonen varaan. Kyse on raukeasta pysähtyneisyyden tunnelmasta, missä minnekään ei ole kiire. Maailma on siellä jossain. Bobbyn laahustaminen ympäriinsä kylpytakki yllään itsesäälissään rypien samaan aikaan lipevän itsetietoisena omasta charmistaan kuvaa asetelmaa. Pursy yrittää kyllä potkia kaksikkoa elämässä eteenpäin tai ainakin hyväksymään menneet, mutta hän ei tee sitä määrätietoisesti. Ennemminkin hän vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan.
Travoltaa on usein arvosteltu ylinäyttelemisestä. Ehkä syynä on hänen intohimoisesta halustaan voittaa Oscar. Asia, jonka Travolta on julkisestikin tunnustanut. Tällaiset ylevän narsistiset roolit, joissa pääsee kosiskelemaan katsojan herkkiä tuntoja, ovatkin vaarassa kääntyä näyttelijää vastaan. Minuun Travoltan suoritus kyllä upposi, vaikka tähän rooliin olisi ehkä sopinut paremmin sellainen henkilö, jolle kitara on tutumpi esine – Kris Kristofferson tulee lähinnä mieleen. Johansson ilmentää jälleen lahjakkuutensa ja vetovoimansa näyttelijänä. Syntyy väistämätön huoli hänen hyvinvoinnistaan ”asunnonvaltaajien” parissa. Macht on ehkä liian siloiteltu hahmo ollakseen rappiolla, mutta pystyy kuitenkin tekemään roolistaan kiinnostavan.
A Love Song for Bobby Long on elokuva, joka joko pitää otteessaan tai sitten sen kokee hyvin pitkäveteisenä. New Orleans luo täydelliset puitteet tällaiselle hitaasti etenevälle tarinalle ja esikoisohjaaja Gabel käyttääkin ympäristöä taitavasti hyväkseen. Lopun paljastus ja tragedia ovat varsin ennalta arvattavissa, mutta ne eivät vähennä elokuvan hiljaista viehätysvoimaa.
