”This is final call for passengers to board for international flight number 815 from Sydney to Los Angeles, USA”
Paria tuntia myöhemmin arvokkaaseen pukuun pukeutunut mies herää keskeltä bambumetsää, seuranaan iloiselta näyttävä karvaturri ja minikokoinen viinapullo, joka muistuttaa lennon aikana nautitusta alkoholista. Hoiperreltuaan rantaan mies törmää epämääräiseen joukkoon ihmisiä, joita ympäröi valtavan lentokoneen romu, tai pikemminkin osa siitä. Sekalainen joukko ihmisiä, nuorista vanhoihin, amerikkalaisesta korealaiseen, huutavat, auttavat tosiaan, panikoivat. Nopeasti käy selväksi että on tapahtunut lento-onnettomuus ja he ovat päätyneet jonkinlaiselle saarelle. Alkuhämmennyksen jälkeen lasketaan säästyneet; 48 on selviytynyt, valtaosa naarmuitta. J.J. Abramsin menestyssarja Lost on saanut alkunsa.
Koska selviytyneitä on suhteellisen komea nippu, on Lostin luonnollisesti pakko keskittyä pienempään otokseen henkilöitä. Yllättävää kyllä, tekijät ovat päätyneet varsin isoon nippuun keskeisiä henkilöitä; hyvällä omalla tunnolla päähenkilöiksi tai vähintäänkin tärkeäksi sivuhenkilöksi itseään voi castingista tituleerata reilut kymmenen näyttelijää. Osan rooli lentokoneonnettomuuden jälkeisessä elämässä on toki merkittävämpi kuin toisten, mutta siitä huolimatta on ihailtavaa kuinka suuren määrän henkilöitä käsikirjoittajat ovat onnistuneet tuomaan katsojaa lähelle.
Laajasta hahmogalleriasta katsoja tutustuu Lostin maailmaan hyvin pitkälti lääkärikoulutuksensa vuoksi yleishyödyllisen Jackin (Matthew Fox) kautta. Alkukaudesta sarjan varsinainen päähenkilö on tyypillinen sankari, joita aina tarvitaan tiukan paikan tullen. Kauden lähestyessä loppuaan Jack saa kuitenkin särmää ympärilleen, ja hahmosta tulee reippaasti parempi. Varsinaisen pääosakolmikon naispuolesta vastaa bad-ass-typykkä Kate (Evangeline Lilly), joka on enemmän kuin vähän kaimansa Kate Beckinsalen näköinen, ja jolla on mukavasti muotoutuneessa takataskussaan useampikin jokerikortti. Lostin kolmas päähenkilö on samalla koko saaren asukeista ehkäpä se kaikkein mystisin; jonkinlaiselta tietäjältä vaikuttava kohtaloon uskova John Locke (Terry O’Quinn) on eittämättä yksi monien sarjan fanipoikien suosikkihenkilöitä, eikä pienimpänä syynä varmastikaan ole miehen matkalaukku, jossa on jos jonkinlaista puukkoa.
Pääosakolmikko ei kuitenkaan missään nimessä ole samalla tavalla suvereeni kuin esim. Buffy the Vampire Slayerissa, vaan sivuhenkilöt ovat ruudussa paljon. Sekalaisen seurakunnan jäsenistönä nähdään juuri lapsensa huoltajuuden saanut Walt (Malcolm David Kelley), korealaispariskunta Sun (Yunjin Kim) ja Jin Kwon (Daniel Dae Kim), Irakilaisrambo Sayid (Naveen Andrews), ex-rockstara Charlie (Dominic Monaghan), raskaana oleva Claire (Emilie de Ravin), silmänruoka nimeltä Shannon (Maggie Grace) ja tämän veli Boone (Ian Somerhalder) sekä liikunnan muitten ongelmaksi jättänyt Hugo (Jorge Garcia). Oma suosikkini on itsekeskeinen, omaa etuaan ensi- ja toissijaisesti ajatteleva kärkässuinen Sawyer (Josh Holloway).
Kuten yltä näkyy, näyttelijää on mukana jos jonkinlaista, ja onkin pienoinen ihme että näinkin laajaan castingiin ei ole onnistunut tietään lahjomaan yksikään totaalitumpelo. Vaikka joidenkin näyttelijöiden lahjat selvästi loppuvat vaativimmissa kohtaukissa, on esimerkiksi pääosamies Matthew Fox hyvin vakuuttava roolissaan, ja suurin osa muustakin näyttelijöistä ansaitsee kädenpuristuksen.
Itselleni totaalisena yllätyksenä tuli, että varsin merkittävä osa Lostin jaksoista tutkaillaan muuta kuin ihmisten selviytymistä saarella. Noin neljännes jokaisesta jaksosta on pyhitetty kulloin kenenkäkin henkilön historian valottamiseen. Tarjolla on niin väläyksiä siitä, miksi hahmot joutuivat juuri tälle lennolle, kuin myös huomattavasti aikaisempiakin tapahtumia kerrataan, jos ne vain ovat olleet merkittäviä hahmojen kannalta. Jokaisella saarella olijalla tuntuu olevan jokin salaisuus suojeltavanaan, ja monille eloon jääneistä kyseessä on tavallaan uusi mahdollisuus. Onkin aiheellista kysyä, haluavatko kaikki edes pois saarelta?
Kerrontatapa toimii paikka paikoin upeasti, ja välillä takaumat ovat jopa parasta mitä sarja tarjoaa. Tässä tulee kuitenkin samalla myös Lostin suurin ongelma. Ensinnä, vaikka näyttelijät tekevätkin järjestään hyvää työtä, ei se kuitenkaan tarkoita, että kaikki hahmot olisivat yhtä kiinnostavia. Eri ihmisiä kiinnostavat varmasti hyvin eri hahmot, joten on luonnollista että näille kaikille annetaan varsin tasaisesti ruutuaikaa. Vaikka painotus onkin lievästi tietyillä hahmoilla menneisyyden paljastamisessa, jokainen sarjan noin tusinasta päähenkilöstä saa oman muistelunsa jossain vaiheessa ensimmäistä tuotantokautta. Muisteluosioiden tarinat vaihtelevat laidasta laitaan; siinä missä esimerkiksi Jackin ja Sawyerin menneisyydestä löytyy hyvinkin mielenkiintoisia tapahtumia, nörtähtävän Hugon viime päivät ennen lento-onnettomuudesta tuovat mieleen The X-Filesin heikoimmat komedia-jaksot.
Hahmonkehitys on kuitenkin Lostin ehdottomia vahvuuksia, sillä siinä missä päätarina tökkii välillä pahastikin, hahmot puuskuttavat eteenpäin tehokkaasti. Kehitystä tapahtuu niin saarella kuin menneisyydessä, joka yleensä paljastaa hahmojen motiiveista paloja. Yleensä oman suosikkihahmon ollessa kiikkutuolimuistelun kohteena, tarjolla on tuplaherkkua, sillä jaksoilla on taipumus keskittyä myös tavalla tai toisella samaan hahmoon myös saarenkin puolella. Hienon hahmonkehityksen tukena on sujuvasti kirjoitettu dialogi, josta kuitenkin valitettavasti parhaiten muistaan ne muutamat kohdat jolloin se pettää. Nämä ovat kuitenkin onneksi vain kuriositeetti muuten vakuuttavassa työssä.
Teknisesti katsoen Lost on lähestulkoon parasta yhdessä mm. 24:n kanssa, mitä tv-puolella on tarjolla. Kuvaus on erittäin ammattimaista ja efektit ovat huipputasoa. Erityisesti tietokonetehosteet ovat tv-sarjatasolla poikkeuksellisen hyviä. Saari on kuvausympäristönä todella upea, ja kädettömämpikin tekijäryhmä olisi saanut luotua Havaijin maisemista kohtuullisen näköistä jälkeä. J. J. Abramsin johtama remmi on kuitenkin ilmeisen asiantuntevaa, ja sarja pysyy lähes järjestään upean näköisenä sisältäen roppakaupalla kauniita maisemakuvia. Lost ei kuitenkaan ainoastaan sorru näyttämään kauniita kuvia, vaan saari tuntuu elävältä paikalta, ehjältä kokonaisuudelta.
Lostin tunnelma rakentuu vahvasti sen henkilöiden välisiin suhteisiin ja saaren mystisyydelle. Paikka paikoin tunnelma onkin erittäin vahva, kun ollaan suurelta tuntuvien salaisuuksien äärellä. Vastapainona Lostissa on kokonaisia jaksoja, joissa ei tunnu olevan juuri minkäänlaista tunnelmaa. Muutoinkin hidas, mutta silti oudon palkitseva kerrontatapa heittää vapaan päälle ja kun tähän yhdistetään joku tylsemmän puoleinen menneisyys-osio, on vähemmän laadukas jakso valmiina tarjoiltavaksi. Nämä kuitenkin onneksi edustavat selvää vähemmistöä yleisesti ottaen hyvin laadukkaassa kausirakenteessa.
Alkukaudesta näyttää vahvasti siltä, että kyseessä ei niinkään ole henkilöihin keskittyvä sarja, vaan pikemminkin saaren mysteereitä ja erikoislaatuisuutta tutkiva scifi-eepos. Lostin kellossa kuitenkin ääni muuttuu hyvin nopeasti, ja loppukaudesta näkökulman muutos on jo jokeenkin täydellinen. Saari poistuu välillä pitkäksikin aikaa taka-alalle, mutta siitä kuitenkin muistutetaan katsojaa aina välillä, ettei sen tietty uhkaavuus pääse unohtumaan katsojalta. Lostin tapahtumapaikasta tuleekin tavallaan yksi henkilöistä, joka on ikään kuin jokeri; se tulee varsin harvoin käteen, mutta kun se näppeihin sattuu, alkaa yleensä tapahtua.
Saaren taustalle unohtuminen on kuitenkin välillä varsin ikävää seurattavaa, sillä katsojaa kuitenkin omien lempihenkilöidensä lisäksi luonnollisesti kiinnostaa ns. suurempi kuvio, joka Lostin taustalla kuitenkin selvästi on. Aina välillä katsojalle annetaan hyvinkin näyttäviä paljastuksia, mutta jo seuraavan jakson alkuminuuteilla niiltä vedetään matto pois alta. Hyvin usein jäinkin huutamaan mdf-levyn eteen ”näyttäkää lisää” tai ”kysy siltä, et sä voi olla noin tyhmä!”. Valitettavasti huudot eivät kuitenkaan tuntuneet yltävän kovinkaan usein ruudulle saakka.
Lost antaa katsojan odottaa. Ja odottaa. Lopuksi tarjolla on kuitenkin lisää odottamista. Vaikka tarinankerronta pääjuonen kohdalla perustuukin paljolti cliffhangereihin, on se äärimmäisen hidasta ja kokonaisen tuotantokauden aikana selviää todella vähän. Lopullisten päätelmien tekeminen 25 jakson perusteella vaatisi enemmän kuin kristallipallon ja tarot-pakan. Lostin alkuasetelmien ollessa pilottijakson jälkeen niinkin mielenkiintoisia kuin ne ovat, on suorastaan sääli, että sarjan juonenrakentelussa on tehty aika lailla monia isoja tyhmyyksiä. Varsinkin tuotantokauden puolen välin paikkeilla kaikki isoon kuvaan vaikuttavat liikkeet tuntuvat olevan jostain b-luokan kauhuttelusarjan käsikirjoituksesta, joita ei tämän luokan tv-tuotannoissa suvaitsisi näkevän. Yleisen vahvuutensa vuoksi Lost kuitenkin kestää nämä takaiskut, ja Lostin 1. tuotantokausi selviää maaliin voittajana.
(Pahoittelen arvostelu pituutta. Innoistuin kirjoittamaan.)
