Manic Street Prechers oli ilmiö 90-luvun lopulla. Pitkän historian omaava yhtye sai suurta kiitosta albumillaan, This Is My Truth Tell Me Yours (1998). Se ei kuitenkaan taannut jatkuvaa menestystä. Yksi levy hittejä koko maailmalle oli liian vähän. Näinpä seuraavan levyn tekoa varten muodostui paineita. Miten pitää yllä sama taso, mutta kertoa samalla jotain uutta. Vuonna 2001 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa, Know Your Enemyn. Teemoiltaan albumi oli kommunistivivahteinen ja soundeiltaan kovin kuubalainen. Ei ollut siis mikään ihme, että Manicit halisivat esiintyä Castron hallitsemassa Kuubassa.
Asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Kuuba on hyvin sulkeutunut maa, eikä se ota ketä tahansa esiintymään kansalleen. Joten onkin erikoista miten Manicit lopulta tehtävässään onnistuivat. Ainakin se on varmaa, että kyseinen konsertti tullaan muistamaan historiassa. Näinhän siinä sitten kävi. Manic Street Preachers villitsi täydellisesti kuubalaisen yleisön. Bändi soitti vanhempaa sekä tuoreempaa materiaalia. Keikka kesti noin tunnin, ja sen aikana kuultiin muun muassa If you Tolerate This, Your Children Will be Next, Ocean Spray, Motorcycle Emptiness sekä monta muuta loistavaa biisiä.
Keikkabändiksi Manicit ovat hyvin pelkistettyjä. Esityksessä on toki munaa, mutta paremmin keikka toimi kauniiden aatteellisten sanoitusten ansiosta. Tosi fani kuitenkin näkee esityksen varsin vetovoimaisena kokemuksena, eikä annan minkään yksittäisen tekijän häiritä kokonaisuutta. Toki ihmiset, jotka eivät ole bändin teemoihin perehtyneet, voivat pitää esitystä varsin tylsänä. Sillä kyseessä ei ole mikään pyrotekniikan mestari Rammstein tai Mike Pattonin kaltaista lavakarsimaa omaava yhtye. Kuten sanoin, niin Maniceille sopii se pelkistetty esiintymistyyli. Sanoitukset ja esitys tukevat toisiaan varsin mallikkaasti.
Itse en ainakaan haluaisi nähdä esitystä millään muulla tavalla. Juuri tällainen on Manic Street Preachers, ja se toimii omilla vahvuuksillaan. Kauniit lyriikat ja mainiot kitarariffit ovat riittävä syy katsella bändiä livenä. Ainoa valittamisen puoli tulee keikan lyhyestä kestosta. Olisihan tätä kuunnellut pidempäänkin. Erikoismaininta täytyy antaa siitä, että herrat tekivät encoren, joka on ilmeisesti hyvin harvinaista heiltä. Kuten James Dean Bradfield keikan lopussa sanoi: ”Emme tee yleensä encoreja, koska olemme kamalia ihmisiä”.
Keikka itsesään ei kuitenkaan ollut koko DVD:n sisältö. Sillä mukaan oli ympätty videopäiväkirja Manicien matkasta Havannassa. Tätä materiaalia oli melko nihkeästi, mutta se oli lyhyestä kestostaan huolimatta todella mielenkiintoista. Esimerkiksi Fidel Castron tapaaminen oli harvinaista herkkua kenelle tahansa. Ainakin bändin jäsenet ottivat tämä tapaamisen vakavissaan, ja kunnioittivat tätä kyseenalaista johtajaa.
Päiväkirja oli koottu siten, että välissä nähtiin esityksiä keikalta, joka jokseenkin tuntui erikoiselta ratkaisulta, kun DVD:llä on koko keikka katsottavana. Tämä ei varsinaisesti haitannut, sillä keikka oli niin hyvä, että kyllähän sen parhaat palat ihan mielellään katsoo uudelleen, ja uudelleen. Kokonaisuutena Louder Than War on täydellinen paketti Manic Street Preachersia, joskin täytyy olla todellinen fani, jotta tästä voi nauttia.
