Jennifer (MacGraw) ja Oliver (O’Neal) ovat ihan normaaleja nuoria ihmisiä, jotka ensin tapaavat, sitten kiintyvät ja lopulta rakastuvat. Love Story on nimensä mukaisesti kertomus näiden kahden nuoren suhteesta, johon kuuluu samoja ongelmia ja iloja kuin kenen tahansa suhteeseen. Opiskelu, työ, vanhempien hyväksyntä jne. ovat asioita, jotka pitää sovittaa uuteen parisuhteeseen. Kahden rakastuneen intohimoinen halu rakentaa omaa pesää on yhtä tärkeää Jenniferille ja Oliverille, kuin kelle tahansa meistä. Parisuhde on aina yhtä juhlaa ennen kuin seuraavaa kriisi kolkuttaa ovelle. Miten käy kun Jennifer ja Oliver kohtavat kriiseistä kauheimman?
Tämä elokuva rikkoi miljoonien katsojien sydämet 35-vuotta sitten ja yhä siinä on jotain äärettömän aitoa jäljellä. Nuoret uudet kasvot MacGraw ja O’Neal syöpyivät tuon ajan nuorten mieleen ja varsinkin MacGraw nousi nuorten naisten suureksi samaistumiskohteeksi. Eikä ihme sillä MacGrawn läsnäolo on järjetön. Hänen olemuksensa syöpyy alitajuntaan…herttainen, itsenäinen, itsepäinen…siinä sanoja, jotka kuvaavat hänen roolisuoristaan. Elokuvan päänäyttelijöiden lisäksi ikimuistoisia ovat myös John Marley (Jenniferin isä) ja Ray Milland (Oliverin isä). Nämä kaksi isää ovat persoonallisuuksiltaan kuin yö ja päivä. He molemmat välittävät lapsistaan, mutta näyttävät sen niin eri tavalla. Nuori Tommy Lee Jones näyttäytyy myös sivuosassa ja hän onkin varsin piristävä uusi kasvo.
Love Story oli eräänlainen lähtölaukaus uudenlaiselle nuorisodraamalle. Se oli tietyllä tapaa kevyttä, mutta sisälsi paljon vakavia elementtejä. Perus nykykatsoja voi kokea Love Storyn raskassoutuiseksi, mutta jos on vähänkin jonkinlaista kokemusta parisuhteesta, niin väitän, että tässä on paljon samaistumiskohteita.
Maininnan arvoinen on vielä elokuvan pääteema, joka on noussut myös suomalaisen populaarimusiikin klassikoksi.
nimimerkki: mauge
