Englannin ja Ranskan välillä käydyn Satavuotisen Sodan aikana politiikka oli kiinteästi sidoksissa uskontoon ja päinvastoin. Luc Bessonin tällä hetkellä viimeisin ohjaustyö on raaka ja psykologisesti myyttiä rikkova draama.
Yksinkertainen ja kiihkeä maalaistyttö Jeanne (Jovovich) on kokenut lapsuudestaan asti näkyjä ja enteitä ja tapaa kuningas Kaarle VII:n (Malkovich) saadakseen sotia maansa puolesta. Hän saa armeijan komentoonsa, sillä hänestä arvioidaan olevan hyötyä. Fanaattinen, peloton ja inspiroiva Jeanne on karskien ritarisotilaiden kiukkuna vain hetken, sillä hän saa innostuksensa tarttumaan. Orleansin piiritys murtuu rohkaistuneen armeijan avulla, Kaarle VII kruunataan kuninkaaksi ja Jeanne jatkaa sotimistaan hänen hyväksi. Poliitiikassa oppimaton ja jääräpäinen maalaistyttö on kuitenkin haitaksi ja Jeanne joutuu petoksen vuoksi englantilaisten vangiksi. Hänet todetaan syylliseksi noituuteen ja kerettiläisyyteen ja rangaistukseksi hänet poltetaan roviolla. Samalla syntyy legenda Orleansin Neitsestä.
Luc Bessonin ohjaustyö on lujaotteista ja äärimmäisen asiallista. Keskiaikaisen sodankäynnin verisyys, raakuus ja välitön läheisyys tulee selkeästi esille. Sama pätee yhtä häikäilemättömään politiikkaan, joka oli lujasti sidoksissa uskontoon. Uskonnollisena toimijana Jeanne on myös poliittinen voimatekijä ja sellaisena hän on liian arvaamaton ollakseen pitkällä tähtäimellä hyödyllinen.
Näyttelijöiden työ on laadukasta. Nimiroolia hoitava, Bessonin silloinen vaimo Milla Jovovich on jatkuvan hermoromahduksen partaalla, joka saa katsojan miettimään hänen mielenterveyttä. Suoritus lähentelee ylinäyttelyn rajoja mennen ajoittain sen ylitse, mikä antaa kuvan naiivista ja vakaumuksellisesta tytöstä. Jeannen ehdoton vakaumus on jyrkässä kontrastissa maltillisempien poliitikkojen kanssa. Kaarle VII:n roolin hoitava John Malkovich on tyypilliseen tapaansa rauhallinen ja ehdottoman harkittu ammattitaitoisena poliitikkona, joka suhtautuu uskonnolliseen fanaatikkoon lempeän pragmaattisesti. Sivuroolien miehitys on suorastaan loistavaa: Tcheky Karyo, Richard Ridings, ja renttumainen Vincent Cassell hoitavat roolinsa Jeannea auttavina ritareina karskilla taidolla ja brutaalin mustalla huumorilla. Toimintakohtauksien aikana päitä revitään soseeksi, kehoja lävistetään isoilla piikeillä ja rusennetaan yhtä isojen kivien alle. Unohtamatta miekalla, nuijalla, kirveellä, kiehuvalla öljyllä ja kahdella ketjupallolla tapahtuvaa ruumiillista ruhjontaa.
Andrew Birkinin ja Luc Bessonin käsikirjoitus kuvaa tapahtumia mahdollisimman objektiivisella tavalla ja elokuvan loppupuoliskon aikana ilmaantuva Omatunto (Hoffman) piinaa Jeannen ymmärtämään tekojensa seurauksia ja on lopussa ainoa, joka auttaa häntä. Kerronta on alussa ulkopuolista ja lähestyy elokuvan lähestyessä kohti myytin ydintä: yksinkertaista tyttöä, joka oli melkoisen suurella varmuudella mielisairas.
Kokonaisuutena Jeanne D’Arc on kiinostava kuvaus yhden ihmisen vakaumuksen voimasta. Oppimaton ja Omatunnon armottomasta tarkkuudesta päätellen kostonhimon riivaama tyttö nousi suureksi pelinappulaksi politiikan suurella shakkilaudalla ja lopulta uhrattiin tehtyään tehtävänsä. Voimastaan ja arvostaan huolimatta kaikki napuulat ovat uhrattavissa.
nimimerkki: Jurpo
