Nuori nainen istuu köysimykkyrän päällä. Hänen valkoisia kasvojaan kehystävät kihara tukka ja nuhruinen hatunlieri. Vaatteet ovat ryysyläisen, huulet enkelin, silmät surua täynnä. Hän ei katso ketään, eikä odota kenenkään katsovan häntä. Suurin piirtein tällainen oli ensikosketukseni D.W. Griffithin Murskattuihin kukkiin. Kuva oli erään paksun elokuva-aiheisen teoksen sivulla, ikää katsojalla ehkä 12 vuotta. Otos jäi kiehtomaan, naisen kohtalo oli selvittämisen arvoinen.
Murskattuja kukkia tunnetaan myös nimellä The Yellow Man an the Girl eli Keltainen mies ja tyttö. Se summaa elokuvaa omalla tavallaan. On kiinalaismies (Barthelmess), joka muuttaa hyvine ajatuksineen Lontooseen. Mies päätyy slummiin kaupustelijaksi. Siellä elää tyttö, Lucy (Gish), jolle maailmassa ei ole mitään hyvää. Lucyn nyrkkeilijäisä (Crisp) pieksää tyttöriepua pienestäkin erehdyksestä. Katsojakaan ei tiedä, pitäisikö valuttaa kyynel ilosta vai surusta, kun Lucy kääntää huulensa hymyyn sormivoimin – isänsä mieliksi. Sattumalta kiinalaismies tapaa tytön ja rakastuu. Vaan onko millään hyvällä ja kauniilla sijaa slummin löyhkäävässä helvetissä?
Lillian Gish oli elokuvan tekoaikaan yli parikymppinen, noin kymmen vuotta esittämäänsä tyttöä vanhempi. Richard Barthelmess taas ei ollut missään määrin kiinalainen. Tällaisista pikku asioista huolimatta Murskattuja kukkia on arvonsa ansainnut klassikko. Sen kuvakerronta on sujuvaa, vaikka kyseessä toki onkin viime vuosisadan alkupuoliskon mykkäfilmi. Moni klassikon kuvista on suorastaan ikonisen kaunis, mustavalkoisuudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi mieleenpainuva. Niillä kerrottu tarina on toki yksinkertainen, mutta vaikuttava. Samaan helmenharmaaseen kääreeseen on kiedottu rasismia, kotiväkivaltaa, vilpitöntä rakkautta ja hitunen surumielistä huumoria. Hyvänä asiana on lisäksi mainittava, että Murskattujen kukkien näyttelijätyö ei suurimman osan aikaa näytä yliampuvalta mesoamiselta. Näkemisen arvoinen teos.
