Aah, draamaa. Tuota elävän elämän polttoainetta, josta toiset nauttivat siviilissä, jotkut elävissä kuvissa ja osa puolestaan pyrkii välttelemään sitä kuin punapaiseruttoa. Valkokankaalla onkin kerrottu toinen toistaan koskettavampia draamoja. Vallitsevin laji lienee kautta aikojen ollut heteronormatiivinen mies ja nainen rakkauspulveri, nykypäivänä onneksi, minun mielestäni siis, myös vähemmistöjen kertomukset ovat päässeet valokiilaan paitsi rakkaustarinoiden niin ikään muiden draamanlajien saralla. Ne tarinat ansaitsevat ehdottomasti tulla kerrotuiksi. Perfect Mothersin kohdalla sen sijaan en todellakaan ole varma tarvitsiko tätä tarinaa kertoa ensinkään. Toiko se vallitsevaan todellisuuteen uutta näkökulmaa? Saiko se minut ajattelemaan asioita? Viihdyinkö teoksen parissa? Vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin on jyrkkä ei.
Täydelliset äidit elävät Australian idyllissä; ranta on lähellä ja auringonpaistetta piisaa, talossa on enemmän neliöitä kuin viidessä suomalaisessa kerrostaloyksiössä yhteensä. Kumpikin vaimo jää erinäisten tapahtumien johdosta yksin ja kummallakin sattuu olemaan mallinmitoissa oleva poika, jotka hengaavat paljon äitiensä kanssa, ketkä puolestaan ovat olleet sydänystäviä lapsuudesta saakka. Sittenpä äidit ja pojat rakastuvat ristiin, mistä seuraa kaikenlaista härdelliä. Ymmärrettävien sosiaalisten normien valossa kovin avoimesti mammat ja poitsut eivät voi pusutella tahi paneskella vaan suhteet täytyy pitää salassa muulta maailmalta. Kun aika kuluu monenmoisia esteitä asettuu pariskuntien välille, mistä seuraa runsaasti sitä kuuluisaa draamaa, laiskaa lätinää sekä kiusallisia kohtauksia enemmän kuin minulla on sormia ja varpaita.
Lähdetään liikkelle positiivisin nuotein, sillä kuka pelkkää haukkumista jaksaisi lukea. Hollywoodin mittapuulla iältään muorit eli äitejä esittävät Naomi Watts sekä Robin Wright paitsi näyttävät edelleen hyviltä bikineissä, osaavat he myös näytellä rakkauden riipaisevaa kouraa uskottavasti sanalla sanoen epäuskottavan lähdemateriaalin äärellä. Lisäksi heidän ystävyytensä tuntui poikkeuksellisen aidolta eikä miltään käsikirjoituksen vaatimalta seikalta. Harmillisesti heidän poikiaan näyttelevät, tosiaan malleilta näyttävät könsikkäät, ovat rooleissan niin puisevia, että ikihonkien paristakin saisi vähemmän lankkuja. Toisen repertuaari on näyttää koko ajan (hyvältä öhöhöö) siltä kuin nenän alla olisi pussillinen koirankakkaa, minkä vastapainoksi toinen toljottaa alituiseen puolihimokkaasti tyhjyyteen. Ah, mitä mestaristyötä ja ilmeikkyyttä! Onneksi Mendelsohnin Benkku tekee leffassa pienen sivuroolin, jotta mukana on edes joku oikeaan näyttelemiseen kykenevä mies.
Jos tiettyjen näyttelijöiden tönkköys vie pohjaa elokuvan perimmäisiltä romansseilta on myös sanottava, ettei korniudessa tai ennalta-arvattavassa juonenkulussa oltu säästelty. Erkki Esimerkki: himokas katse -> pulistaan 30 sekuntia -> mennään panemaan -> puhutaan tunteista -> toistetaan kymmenen kertaa. Välillä pulikoidaan meressä ja näytetään hyvältä. Siis kuka tälläisestä lumetodellisuudessa tapahtuvasta, näennäisesti täydellisten ihmisten henkeäsalpaavan upeissa puitteissa tapahtuvassa kemiattomasta tekodraamasta nauttii? Ennen kuin kukaan ehtii mutista väliin tyyliin “elokuvataide on eskapismia ja muuta mukavaa” minä sanon että niinhän se taitaa olla. Eikä kaiken tarvitse saati pidä olla samaistuttavaa. Mutta. Se ihana muta kahdella t:llä. Tämä ei tuntunut oikealta tarinalta vaan joltain ihmeen fantasiahörhöilyltä. Enemmän realismia, enemmän todellista tunnetta, enemmän näkemystä. Pervoilun leiman teos välttää olemalla seksiä lukuunottamatta kuiva kuin filmissä usein nähtävän biitsin hiekka. Perfect Mothersin lopussa vielä muistutetaan katsojaa tapaan “haistaos pitkä sonta” ja… no en tietenkään paljasta mitään. Totean vain ettei jälkimaku kauheasti paskanmarjapiirakasta eronnut.
Päätetään arvostelu iloisemmissa merkeissä. Tabujen rikkominen ja mielten pahoittaminen lienee tänä päivänä naurettavan helppoa, millä saroilla Perfect Mothers tehnee kohtalaista jälkeä. Harmi tosiaan ettei castaus ollut täysin onnistunut eikä tarinaan tahtonut ulkokultaisuuden takia päästä sisään. Ohjauksellisesti elokuva olisi voinut tehdä muutakin kuin puksuttaa perusvaihteella maaliinsa, mitään innovatiivista ei ruudulla tule vilahtamaan. Pitikö tämä draamilu siis kertoa juuri elokuvamedian kautta ja tähän tapaan? Ei minun mielestäni. Lähtökohdat olivat hyvät, toteutus puuduttava hyvästä kokeneesta kaartista huolimatta. Enemmän henkeä sekä yllätyksiä niin johan tähtiä ropisisi puolet enemmän. Nykyisissä muodoissaan australialainen neliödraama ansaitsee kehnohkot kaksi tähteä.
