The Howling on allekirjoittaneen mielestä tähän mennessä ilmestyneistä ihmissusielokuvista se kaikista parhain, mutta neljä vuotta myöhemmin paikkansa auringossa ottanut Howling II: Stirba – Werewolf Bitch on jotain niin uskomatonta roskaa, että se oli erittäin lähellä ansaita legendaarisen ja oih niin häpeällisen puolikkaan tähden. Olen kuitenkin tänään sen verran lempeällä tuulella, että tahaton komiikka ja lukematon määrä tissejä pelastavat elokuvan arvon kokonaiseen tähteen!
Jatko-osa on suora siirtymä ensimmäisen osan dramaattisesta lopusta, jossa sievä uutisankkuri kokee karmean kohtalon ja muuttuu suorassa lähetyksessä karvaisen kauhistuttavaksi ihmissudeksi. Hänen veljensä (Brown), kera viehättävän tyttöystävänsä (McEnroe) ja robottimaisen hitaasti vuorosanoja suustaan laukovan susiexpertin (Lee) kanssa lähtevät tekemään loppua susiperheen kantaemästä… Tai jotain sinne päin, mutta siinä juoni pääpiirteissään on. Juonella ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä Howling II keskittyy vain karvaturrien kallojen murskaamiseen alusta alkaen. Siinä missä ensimmäinen osa onnistui luomaan kasarikauhuille tyypillisen mystisen ja oikeasti pelottavan tunnelman, ei jatko-osassa ole pohjustuksesta tietoa nimeksikään. The Howling perusti voimansa siihen, mitä katsoja ei pysty näkemään ja malttoi säilyttää piinaavan jännityksen loppuun saakka. Jatko-osa ei ole piinaavasta jännityksestä kuullutkaan, vaan lumimiehiltä näyttäviä susiolentoja vyörytetään kuvaruudulle alituiseen ja päätön mätke saa kovimmankin katsojan aivokapasiteetin puutumaan nollarajoille. Löytyipä idioottisesta susiseikkailusta vielä sci-fiäkin. Se kertoo varmasti enemmän kuin tuhat sanaa.
Naurettavinta tässä elokuvassa oli sen surkeaakin surkeampi soundtrack. Sama biisi ehditään laskelmieni mukaan soittamaan elokuvassa jopa neljään otteeseen. Eihän siinä mitään, jos kyseessä olisi hyvä tunnusmelodia, mutta Ritari Ässän mieleentuova kasaripopitus vie elokuvalta viimeisenkin mahdollisuuden olla uskottava kauhufilmi. Muutenkin musiikkipuoli on täysin hakusessa, eikä äänivastaavien valinnat onnistu luomaan elokuvaan minkäänlaista tunnelmaa.
Howling II ei tarjoa edes halpaa säikyttelyä, joten leffan ääreen meinaa pahimmillaan nukahtaa. Alastomuuden kanssa ei sen sijaan pihtailla. Pääpaha svengailee päämäärättömästi luolassaan yläosattomissa joka kolmannessa kohtauksessa, vierellään ryhmäseksiä harrastava susijoukkio. Tämä näyttää olevan tekijäpoppoon ainoa todellinen syötti katsojilleen – elokuvan nimen lisäksi. Kaikesta tekemisestä, ala-arvoisen huonoista näyttelijöistä ja surkeasti tehdyistä ihmissusista pystyy päättelemään tämän tekeleen olleen kohtuullisen pienen budjetin leffa, sillä neljässä vuodessa erikoistehosteiden kuuluisi mennä parempaan suuntaan, eikä huonontua puolella. Howling II:sta ei pysty puhumaan ensimmäisen elokuvan kanssa edes samassa lauseessa, niin erilaisia ne ovat.
Älä missään nimessä katso tätä jatko-osaa. Älä edes uteliaisuudesta. Tulet vain katumaan sitä pahemman kerran.
