Whiplashin ohjaajan Damien Chazellen toinen elokuva on myös erittäin musiikki-keskeinen tapaus. Edellä mainitsemani oli melko synkkä ja väritön, kun taas La La Land on melkoinen piristysruiske.
Mia (Stone) on elokuvanäyttelijän urasta haaveileva nuori nainen. Sebastian (Gosling) on ravintolapianisti, joka unelmoi omasta jazzklubista. Nämä kaksi sielua kohtaavat värikylläisen Los Angelesin sykkeessä ja maaginen rakkaustarina alkaa.
Nyt kaikki ajattelee, että tämä on taas niin perus perus romantiikkaleffa ja vielä musikaali. Mitä yli-imelää tavaraa sitä taas on kriitikot ylistäneet. Vaikka La La Land on romanttinen ja hempeäkin elokuva, se on vain yksinkertaisesti lumoava.
La La Land on aikakone menneeseen ja Hollywoodin glamouriin. Se muistuttaa musikaalisuudeltaan Laulavia sadepisaroita, on yhtä unenomainen kuin Mulholland Drive ja se on silti täynnä modernia raikkautta. La La Land on myös visuaaliselta puoleltaan todella kaunis elokuva. Väreillä leikitään, tunnelmoidaan ja kaikki näyttää niin haavemaailmalta. Toisaalta elokuvassa on myös realistinen kanttinsa ja oma vakavuutensa.
Musiikkinumeropuoleltaan elokuva on räikeä valopilkku, jossa koreografialle täytyy antaa iso hatun nosto. Elokuvan energisyyttä ja kekseliäisyyttä on hyvin hauska katsella ja se saa itsellekin halun nousta penkistä tanssimaan. Tämän vasta painoksi on myös huomattavasti rauhallisempia laulunumeroita, joilla on oma paikkansa etenkin loppupuolella. Lisäksi elokuva tuntuu olevan myös pieni hätähuuto jazzin säilyttämiseen kulttuuriperinteessä. Emmehän anna jazzin kuolla?
Emma Stone ja Ryan Gosling ovat loistavia näyttelijöitä. Sen lisäksi he ovat fantastisia laulajia. Goslingin melko matala ääni sisältää paljon kokemusta, lämpöä ja tunnetta. Stone sen sijaan laulaa kuin punatukkainen enkeli. He ovat niin eläviä ja samaistuttavia persoonia kenties uransa parhaimmissa roolisuorituksissaan. Goslingin ja Stonen kemiat ovat myös jostain toisesta maailmasta. He sopivat täydellisesti romanttisen elokuvan pariksi toisistaan poikkeavuudesta huolimatta. Ja ehkä juuri siksi. Mia ja Sebastian ovat unelmoivia persoonia, joilla molemmilla on vastoinkäymisiä matkansa varrella ja katsoja todella toivoo heidän pääsevän siihen pisteeseen mihin he haikailevat.
Laulaja John Legend osoittaa olevansa myös tarpeen tullen osaava kaveri näyttelemään Sebastianin bänditoverina. Whiplashistä tuttu J.K. Simmons esiintyy hyvin pienessä, mutta muistettavassa roolissa äreänä ravintolan omistajana. Hänelle olisi suonut hieman lisää ruutuaikaa hahmon ollessa niin mielenkiintoinen.
Elokuvan lavastus ja etenkin puvustus ansaitsevat myös kenties oscarin-arvoisen kunniamaininan. Näiden osa-alueiden taitajat ovat tehneet todella upeaa ja näyttävää työtä. On ihme jos ei pystiä tule. Kuvauskin on mielettömän hienoa jälkeä heti alkukohtauksesta lähtien tähtitaivaineen kaikkineen.
Ohjaaja Damien Chazelle todistaa olevansa mieletön nero ja visionääri kaikista elokuvan ulkoisista ja sisällöllisistä seikoista katsoen. Jonkun toisen käsissä tämä olisi ollut siirappista mössöä, mutta hän muuttaa elokuvan elämää suuremmaksi seikkailuksi, josta ei tahdo päästää irti. Jos tätä katselisi sivusilmällä voisi tämä olla tylsää rallattelua, mutta kun siihen keskittyy, se imaisee omaan taianomaiseen maailmaansa. Se on lumoava matka unelmiin, jossa todellisuuden ja haaveilun raja on hyvin häilyvä. Tämä on elokuva joka saa varmasti hymyilemään onnesta.
