Studio Ghibli (mm. Henkien kätkemä) on saanut suitsutusta niin monelta taholta, että sen elokuvilta voi odottaakin paljon. Liikkuva linna ei tuota pettymystä, vaikka anime-leffa onkin.
Eletään sota-aikaa onnellisessa kaupungissa. Ilmapiiri on leppoisa, sillä taistelun ääniä tuskin kuulee sinne asti. Liikkuvan linnan päähenkilö on hattukaupan nuori Sophie, joka monelle nuorelle tavalliseen tapaan pitää itseään vähemmän nättinä. Mitä Sophie on mieltä itsestään, ei tietenkään pidä paikkaansa, ja sen huomaa myös lähistöllä (demonivoimalla) liikuskelevan linnan pelätty velho, Hairu. Hairun kiinnostus johdattaa Sophien luokse varsinaisen kiusanhengen, Turhatar-noidan, joka muuttaa Sophien vanhaksi akaksi. Mitä taian jälkeen tapahtuu, onkin mielenkiintoista nähdä. Elokuva käsittelee pinnallisuutta ja ajatuksia ulkonäöstä varsin mukavalla tavalla. Toisin kuin esim. amerikkalainen Hal ja ISO rakkaus, se ei pullauta näitä asioita suoraan katsojan päälle, vaan antaa yleisölle muutakin pureksittavaa.
Vaikka Liikkuva linna onkin puhuttu suomeksi, jo alussa voi huomata rainan olevan suunnattu (enemmän) jo lukutaidon oppineille ja sitäkin vanhemmille – onhan tarinan alun perin kirjoittanutkin (oma suosikkini) Diana Wynne Jones. Silti, koska piirretyt tulevat meillä vielä vuosia olemaan ”vain lastenleffoja”, on myös Liikkuvassa linnassa ainakin yksi hassusti puhuva demoni nuorempaa polvea varten. Olisi perin huisia nähdä joskus teatterilevityksessä pitkä piirroselokuva, jossa yhdenkään hahmon suusta ei pulppuaisi karrikoitua savoa/ ättätättä-kieltä/ muuta höpöä mökellystä. Yleisesti ottaen tämän elokuvan kohdalla ääninäytteleminen kuulostaa paremmalta kuin keskiverroissa pilipalipiirretyissä. Joissakin kohdissa huulisynkka pettää, mutta eipä se aina originaaleilla äänilläkään animepätkissä toimi. Laura Malmivaara, joka on lainannut ääntään Sophielle, on syytä nostaa esiin muuntautumiskykynsä ansiosta. Hän onnistuu roolissaan täyttämään ne ennakko-odotukset, jotka annettiin mm. tiedottamalla monen muun tahon joutuneen palkkaamaan Sophien rooliin jopa kaksi eri henkilöä.
Visuaalisesti Liikkuva linna on melkein henkeäsalpaavan kaunis. Vaikka piirroshahmot liikkuvatkin hiukan jäykästi verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin Väiski Vemmelsääreen tai Topiin ja Tessuun, leffan taustamaalaukset ovat niin taidolla tehtyjä, että niitä katselisi pitempäänkin. Filkan musiikki tietysti vain korostaa huikeita näkymiä vuoristoihin, kukkakedoille ja 1900-luvun alun Saksan, Hollannin ja Iso-Britannian risteytykseltä näyttävään maailmaan.
Elokuvassa ei kumarreta pelkästään Euroopan suuntaan. Hassunhauskojen amerikkalaisten piirroslyhärien kivinaamaisin koira, Droopy eli Lurppa on melko lailla selvästi ollut tämän leffan karvanaaman mallina. Muitakin kiintoisia yksityiskohtia Liikkuvalla linnalla on tarjota. Positiivisinta elokuvassa taitaa kuitenkin olla se, ettei sitä ole ryyditetty hassuhkoilla vitseillä, vaan että katsojalle jää siitä käteen jotain pohdittavaakin. Jos aivoja ei jää vaivaamaan jokin turhamaisuuteen liittyvä kysymys, mietteet voi kohdistaa vaikkapa leffan sotaan. Miksi ihmeessä se on niin bisarria ja lapsellista touhua? Eikö oikea sota olekin viisaiden tyyppien jännää peliä?
