Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Tähän legendaariseen lausahdukseen perustuu koko Spider-manin kantava idea, mutta yhtä lailla se pätee myös kulttiohjaaja Sam Raimiin. Tämä Spider-man-sarjakuvien parissa kasvanut lahjakas elokuvantekijä otti aikoinaan melkoisen haasteen vastaan, kun hän suostui luotsaamaan elokuvaa, johon tulisi kohdistumaan lukemattomien sarjakuvafanien ennennäkemättömän korkeat odotukset. Raimi toi kaikkien aikojen rakastetuimman supersankarin valkokankaille suht tyydyttävällä tavalla, mutta ainaiset soraäänet, mukaanlukien yours truly, jaksoivat kuitenkin jatkuvasti muistuttaa siitä, että ensimmäinen Spider-man-elokuva ei missään nimessä ollut täydellinen. Tämä ei kuitenkaan studiopamppuja sun muita mainosmiehiä häirinnyt, sillä lippuluukuilla Spider-man teki selvää jälkeä rikkoen ennätyksiä Atlantin molemmin puolin. Uusi franchise ja takuuvarma rahasampo oli syntynyt, ja jatko-osaa ryhdyttiin väsäämään välittömästi, vaikka valmista käsikirjoitustakaan ei ollut vielä olemassa.
Nyt, kaksi vuotta ensimmäisen seikkailun jälkeen, Spider-man 2 vyöryy elokuvateattereihin joka puolella maailmaa. Kyyninen ja skeptinen henkilö voisi helposti kyseenalaistaa tämän himoitun kakkososan kiireisen aikataulun. Elokuvien nopea tuottaminen liukuhihnalta kun on tunnetusti se varmin tapa lypsää viimeinenkin penni irti tästä kaikkialla vallitsevasta Spider-maniasta, mutta tällöin taiteelliset ainekset tuppaavat yleensä jäämään vähäpätöiseen asemaan. Onko rahanhimo sokaissut kaikki projektin parissa työskentelevät henkilöt? Onko Spider-manin taika lopullisesti musertunut talousmaailman alati jauhavien rattaiden alle? Tämä täysin puoleellinen arvostelu tarjoaa vastaukset kaikkiin näihin elämää suurempiin kysymyksiin.
Elokuvan alkaessa asiat vaikuttavat päällisin puolin olevan koko lailla kondiksessa, mutta pinnan alla muhii armottomia konflikteja. Peter Parker on viimeisen kahden vuoden aikana päässyt täysin sinuiksi supervoimiensa kanssa, mutta nuorukainen on niin koukussa omiin kuvioihinsa, että hän ei huomaa, kuinka suhde lapsuudenihastukseen Mary Janeen kuihtuu kuihtumistaan. Henkisesti kypsynyt MJ ei jaksa ymmärtää Peterin touhuja, ja niinpä hän ryhtyykin vilkuilemaan vieraisiin pöytiin. Samaan aikaan Peterin välit parhaaseen ystävään Harry Osborneen heikkenevät sitä mukaa kun Harryn tuntema viha Peterin alter egoa kohtaan kasvaa (Harry syyttää yhä Spider-mania isänsä kuolemasta). Mutta kylmenevät ihmissuhteet eivät edes ole Peterin ongelmista sieltä pahimmasta päästä. Kaupungissa on nimittäin uusi entistä kuolettavampi superrikollinen, joka syntyy, kun nerouden ja hulluuden rajamailla häilyvä tiedemies Otto Octavius joutuu hirvittävään onnettomuuteen. Kohtalokkaan välikohtauksen myötä Octavius kokee melkoisen muutoksen ja pian Peter Parker ymmärtää olevansa ainoa, joka voi pelastaa tilanteen. Jälleen kerran kyse on siis hyvin pitkälti vastuusta ja velvollisuudentunteesta. Yhteinen hyvä vai oman edun tavoittelu? Kumman Peter asettaa etusijalle ja kumman hän on valmis uhraamaan?
Pakko myöntää, että pieni osa minusta kiljui riemusta, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Tobey Maguire ei selkävaivojensa vuoksi pystyisi välttämättä kuvaamaan Spider-man 2:sta. Vaikka mies tekikin ihan kelpo työtä ensimmäisessä Spider-manissa, niin siitä huolimatta en pitänyt häntä aivan loistovalintana Peter Parkerin/Spider-manin rooliin. Maguire toki todisti osaamisensa jo elokuvissa Pleasantville ja Cider House Rules, mutta jotenkin tämän hiirulaismaisen pikkumiehen näkeminen Spider-manina ei vain yksinkertaisesti vakuuttanut. Myös suht mitäänsanomattoman Kirsten Dunstin valitseminen Mary Janen rooliin herätti meikäläisessä närkästystä varsinkin, kun sain tietää, että myös ihanainen Kate Hudson oli tyrkyllä kyseiseen osaan. Sam Raimin näyttelijävalinnat eivät siis minua oikein onnistuneet sytyttämään, mutta onneksi tämä Maguire/Dunst-kaksikko kykenee tässä kakkososassa nousemaan kaikkien ennakkoluulojen yläpuolelle. Erityistä kehittymistä on tapahtunut Kirsten Dunstin kohdalla, joka tekee sielukkaan roolisuorituksen huomattavasti aikuistuneena Mary Janena. MJ:n hahmoon on muutenkin tällä kertaa kiinnitetty enemmän huomiota, ja Dunst puolestaan osoittaa pystyvänsä laatusuoritukseen, kunhan rooli on tarpeeksi hyvin kirjoitettu. Dunstin aisapari Maguire on hänkin vähintään yhtä hyvä kuin ykkösosassa, todennäköisesti jopa parempi, sillä tässä tapauksessa Maguire pääsee syväluotaamaan Peter Parkerin hahmoa paljon monipuolisemmin.
Aikaisemman perusteella ehdin siis jo kyseenalaistaa Raimin taidot henkilöhahmo-ohjaajana, mutta Spider-man 2 onnistui avaamaan silmäni. Spider-manin tarkoitus ei ole se, että valkokankaalla pyörisivät mahdollisimman kauniit ja komeat ihmiset, vaan se, että henkilöiden kemiat kohtaavat loppupeleissä rehellisellä ja koskettavalla tavalla. Vanhan perustotuuden mukaan Spider-manissa on aina ollut ennen kaikkea kyse tavallisista ihmisistä, joille tapahtuu epätavallisia asioita. Tämän aspektin Maguire, Dunst ja kumppanit onnistuvat vangitsemaan lähes täydellisesti.
Mitä yhteistä on esimerkiksi Hugh Jackmanilla, Patrick Stewartilla, Sir Ian McKellenilla, Michael Clarke Duncanilla, J.K. Simmonsilla ja Wesley Snipesilla? Arvasit oikein, he kaikki ovat olleet todellisia nappivalintoja rooleihinsa viimeaikaisissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Nyt arvostettu brittinäyttelijä Alfred Molina liittyy tähän hienoon joukkoon, sillä hänen roolisuorituksensa megalomaanisena Otto Octaviuksena on suorastaan nerokas. Alfred Molina ON Otto Octavius! Alfred Molina ON Jumala! Noin, nyt kun sain tämän sydämeltäni, niin voidaankin siirtyä niihin perusteluihin. Kuten kaikki tietävät, supersankaritarina ei ole mitään ilman kunnon pahista, ja Octaviusta hirmuisempaa arkkinemesistä ei ole olemassakaan. Pidin myös Willem Dafoen suorituksesta ensimmäisessä elokuvassa, mutta Norman Osbornen/Green Goblinin hahmo oli muilta osin niin pahasti ryssitty, että koko hommasta jäi hieman ikävä jälkimaku. Spider-man 2:sen kohdalla ei kuitenkaan ole pelkoa epäonnistumisesta, sillä Octaviuksen suhteen leffa on varsin uskollinen sarjakuvista tutulle esikuvalleen. Isokokoinen ja raskasrakenteinen Molina on fyysisesti kuin ilmetty Otto Octavius, ja ulkoinen yhdenmukaisuus on vieläpä viimeistelty pottakampauksella, pyöreillä aurinkolaseilla, pitkällä trenchcoatilla jne. Toki hahmon ulkomuoto on elokuvamaisen tyylitelty, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos on todella onnistunut. Rautaisena ammattilaisena Molina on myös ymmärtänyt, että pelkkä visuaalinen samankaltaisuus ei riitä vakuuttamaan kriittisiä Spider-man-faneja. Niinpä Molina tuokin rooliinsa ylimielistä älykkyyttä, röyhkeää egoismia ja vaarallista arvaamattomuutta. Eli juuri niitä tekijöitä, jotka ovat vuosikymmenten varrella tehneet Octaviuksesta yhden Marvel-universumin rakastetuimmista pahiksista. Hieman sarjakuvista poiketen Spider-man 2 esittää Octaviuksen jopa yllättävänkin traagisena ja ristiriitaisena hahmona, ja tämä antaa Molinalle herkullisen mahdollisuuden hyödyntää kiistämättömiä näyttelijänlahjojaan, joita hän on päässyt esittelemään suurelle yleisölle esimerkiksi elokuvissa Chocolat ja Frida, olipa miehellä pieni rooli jopa Raiders Of The Lost Arkissakin.
Hollywoodissahan vanhaa koulukuntaa edustava Molina on pysynyt näihin päiviin saakka suht tuntemattomana miehenä, mutta Spider-man 2:sen myötä tämä karismaattinen luonneroolien mestari pääsee varmasti nauttimaan enemmän siitä arvostuksesta, joka hänelle kiistatta kuuluu. Alfred Molina ampaisee itsensä kertaheitolla elokuvahistorian ikimuistoisimpien pahisten joukkoon, ja hänen roolisuorituksensa on ilman muuta Spider-man 2:sen parasta antia. Ja se on jo paljon sanottu, sillä tämä elokuva rokkaa käytännössä katsoen jokaisella osa-alueella.
No entäs sitten se paljon parjattu CGI? Rehellisesti sanottuna tietokone-efektit eivät meikäläistä häirinneet ykkösosassakaan, ja tämän kakkososan kohdalla jälki onkin jo niin maukasta, että luulisi niiden pahimpienkin marmattajien jo sulkevan suunsa. Tehostepuolella Spider-man 2 nimittäin näyttää suorastaan tyrmäävältä. Toimintakohtaukset ovat hektisiä ja näyttäviä, CGI-Spider-man on animoitu sulavasti ja tarkasti, eivätkä edes Octaviuksen metallilonkerot ole tuottaneet tehostevelhoille vaikeuksia. Toivoa sopii, että Spider-man 2:sen DVD-julkaisussa tultaisiin perehtymään nimen omaan näihin Octaviuksen lonkeroihin, sillä kyseiset kapistukset ovat todella tyylikäs yhdistelmä CGI-grafiikkaa ja kauko-ohjattavaa teknologiaa. Octaviuksenhan oli määrä esiintyä jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta tuolloin tultiin siihen tulokseen, että lonkeroiden toteuttaminen olisi liian vaikeata. Kaksi vuotta on kuitenkin tehostepuolella sen verran pitkä aika, että valtavin askelin eteenpäin harppovan kehityksen myötävaikutuksen johdosta tässä leffassa nähtävä action on sanalla sanoen komeinta mitä omalle kohdalleni on koskaan sattunut. Ei vieläkään täysin fotorealistista, mutta kuitenkin aivan liian viihdyttävää, jotta moisesta pikkuasiasta jaksaisi valittaa.
Tästä päästäänkin löyhällä aasinsillalla siirtymään elokuvan taistelukohtauksiin, jotka luonnollisesti hakevat vertaistaan. Spider-man on oppinut paljon uusia temppuja ja aiemmin mainitun kehittyneen teknologian ansiosta Spindelihemmon liikkuminen näyttää todella vakuuttavalta, hienolta ja ennen kaikkea vauhdikkaalta. Toki vastuskin on sen mukainen, sillä väkivahva ja nerokas Octavius laittaa sankarimme todella koville. Varsinkin Spider-manin ja Octaviuksen järkyttävän upea taistelu ensin täyttä vauhtia porhaltavan junan katolla ja sitten vielä junan sisätiloissa on sellainen tajunnanräjäyttäjä, että henkilökohtaisesti vapisin vielä minuuttikaupalla senkin jälkeen, kun taistelu lopulta taukosi. Jos Green Goblinin ja Spider-manin viimeinen yhteenotto ensimmäisen elokuvan lopussa oli mielestäsi kovaotteinen, niin etpä ole nähnyt vielä mitään. Spider-man 2:sessa mättö nimittäin yltyy ajoittain niin brutaaliksi, että ultra-tyylitellyistä koreografioista huolimatta elokuvan alhaista ikärajaa ei voi muuta kuin ihmetellä. Ohjaaja Raimin otteista onkin silloin tällöin havaittavissa jonkinasteista sadismia, sillä sen verran kovaa tuskaa Peter Parker joutuu tässä leffassa kokemaan, sekä fyysistä että henkistä.
Jonkinlaisena yhteenvetona voisi sanoa, että tällä kertaa Raimi ja kumppanit ovat todella tehneet kotiläksynsä, sillä Spider-man 2 on kaikkea sitä mitä ensimmäisen elokuvan piti olla. Synkempi, näyttävämpi, paremmin kirjoitettu, paremmin näytelty, ja yleensäkin mielenkiintoisempi. Siinäpä reseptiä menestyksekkäälle jatko-osalle.
Raimi on ohjauksessaan myös selkeästi itsevarmempi kuin viime kerralla, sillä nyt henkilöhahmot ovat tuttuja muillekin kuin pelkästään meille nörttipojille ja käsikirjoituksessakin on voitu ottaa entistä enemmän taiteellisia vapauksia. Tämä puolestaan on automaattisesti johtanut siihen, että tarina on moniulotteisempi ja henkilöhahmot rikkaampia kuin mitä näissä sarjakuva-adaptaatioissa yleensä on totuttu näkemään. Raimin tarinankuljetus on enemmän “elokuvamaisempaa” ja vähemmän “sarjakuvamaisempaa”, vaikutteita on selvästi otettu esimerkiksi Bryan Singerin ohjaamasta ensimmäisestä X-Men-elokuvasta, joka aikoinaan näytti mallia, kuinka sarjakuville tyypillinen kerronta saadaan valjastettua valkokankaalle.
Tämänhetkiset tunnelmat voisi tiivistää toteamalla, että eipä ole allekirjoittaneella ollut leffateatterissa moneen vuoteen näin hauskaa. Mikään leffa-arvio ei voi tehdä tälle elokuvalle oikeutta, niin kovan luokan pläjäys on kyseessä. Mitään jatko-osaa en ole aiemmin näin kovalla mielenkiinnolla odottanut, paitsi ehkä Matrix Reloaded pääsi aikoinaan hysteriannostatuksessa lähes samankaltaisiin mittasuhteisiin. Tässä vain on toki se eroavaisuus, että Reloaded oli totaalinen pettymys kun taas Spider-man 2 lunastaa kaikki odotukset ja enemmänkin. Tietenkään Spider-man 2 ei ole täydellinen (no kyllä se oikeastaan on), mutta sarjakuvafaneille se on juuri se elokuva, jonka he ovat jo pitkään halunneet nähdä.
En yksinkertaisesti keksi mitään negatiivista sanottavaa tästä loistavasta sarjakuvasovituksesta, joten turha tässä on ryhtyä pisteiden kanssa pihtailemaan. Spider-man 2 yhdistää esimerkillisellä tavalla audiovisuaalisen ilotulituksen intiimiin tunnelmaan ja taitavasti kerrottuun tarinaan. Jos supersankaritouhu kiinnostaa edes etäisesti, niin siinä tapauksessa Spider-man 2 tarjoaa yhden vuoden huikeimmista elokuvaelämyksistä.
nimimerkki: esimies
