Ihminen ja luonto ovat erkaantuneet toisistaan vuosien saatossa. Moderni-ihminen ei kaipa luontoa. Onhan meille kehittynyt täydellinen teknologinen verkosto. On kuitenkin olemassa pieni ryhmä, joka nauttii luonnon kauneudesta, ja osaa arvostaa sitä paikkana jonne mennään lepuuttamaan hermoja. Tämä kyseinen ryhmä käy jatkuvasti pienemmäksi, kun playstationsukupolvi ottaa entistä suuremman otteen yhteiskunnasta. Long Weekend perehdyttää katsojansa tähän aiheeseen varsin intensiivisellä tavalla.
Alkutekstijakso pitää sisällään kauniita kuvia metsämaisemista, merestä ja luonnosta yleensä. Tällä kohtauksella halutaan selkeästi kuvastaa, sitä miten kaunisluonto on. Tarina itsessään lähtee käyntiin, kun pariskunta lähtee luontoon viettämään pitkää viikonloppua. Miehen käsitys viikonlopusta on, että mukaan otetaan kaiken maailman kiväärit, harppuunat ja surffilaudat. Nainen taasen on tyystin erkaantunut luonnosta ja viettäisi viikonlopun mieluummin hotellissa kuin teltassa. Alusta asti on selvää, että heidän parisuhteensa ei voi hyvin, ja yhteisen viikonlopun luonnossa olisi tarkoitus parantaa tilannetta.
Jamie Blanksin ansioluettelo ei ole mairitteleva, mutta Long Weekend onnistuu välttämään genren tyypilliset kompastukset. Elokuva on samanaikaisesti puhutteleva ja karmiva. Lähinnä kahden ihmisen kemian varassa leijuva tarina onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä. Suurelta osin tämä on erinomaisten roolisuoritusten ansiota. Molemmat pääosaesittäjät ovat selkeästi perehtyneet rooleihinsa. Caviezel on erinomainen luonnosta kiinnostuneena, mutta sitä täysin laiminlyövänä miehenä. Karvan taasen onnistuu säväyttämään, luontoa vieroksuvana naisena, joka hyvin vastahakoisesti lähtee tälle yhteiselle luontoretkelle.
Toki jos elokuvaa tutkailee realistisesta näkökulmasta, löytyy siitä paljon eriskummallisia yksityiskohtia. Kun sivuttaa realismin ja keskittyy näyttelijöiden loistavaan roolityöhön, niin saa elokuvasta paljon enemmän irti. Long Weekend ei ole maailman tarinavetoisin elokuva, mutta sen luontoteema on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan. Ihmisen kunnioitus luontoa kohtaan on muuttunut vuosi vuodelta vähäisemmäksi. Juuri tällä saralla Long Weekend näyttää kyntensä, koska ihminen ei kunnioita luontoa laisinkaan, kuinka hän voisi silloin sitä edes ymmärtää. Blanks luokin paikoitellen surrealistisia kuvia ihmisen ja luonnon välisestä kuilusta.
Kaiken kaikkiaan Long Weekend on elokuvana paljon ajatuksia pintaan nostava tapaus. Se pistää oikeasti miettimään, että mihin suuntaan ihmiskunta on kehittymässä. Onko nyt jo liian myöhäistä anoa armoa äitiluonnolta, jota olemme kohdelleet kaltoin vuosikymmeniä. Blanskin mielestä olemme myöhässä. Ainakin hän kuvaa kaiken hyvin apokalyptisesti. Loppupeleissä jokainen ihminen on eronnut luonnosta niin paljon, että pitää sitä itsestään selvänä asiana. Tämän seurauksena elokuvan viesti on varsin yksinkertainen. Nyt on liian myöhä. Ihmiskunta saa sitä mitä tilaa.
Blanks ei jätä katsojalleen paljon vaihtoehtoja. Loppua kohden sitä vain tapittaa silmänä kovana ruutua ja miettii miten voisi parantaa maailmaa. Siinä mielessä elokuva on varsin onnistunut, mutta se kolikon kääntöpuoli on karmaiseva. Muutamat rimanalitukset, jotka eivät todellakaan tuo kauhun tunnetta olohuoneeseen, vaan lähinnä nostavat suuren myötähäpeä pintaan. Ilman näitä kohtauksia voitaisiin puhua täydellisestä elokuvasta.
Pohdittuani elokuvaa ja sen merkitystä. Tulin sellaiseen tulokseen, että Long Weekend on pohjimmiltaan onnistunut elokuva. Sen luonnonsuojeluviesti on voimakas, vaikka toteutuksessa olisikin ollut viilaamista. Lisäksi näyttelijät ovat erinomaisia. Kahden ihmisen varaan rakennetussa tarinassa tämän osa-alueen tulee toimia. Kokonaisuus ei liiemmin kärsi muutamista kömmähdyksistä, kun elokuvan katsottuaan suunnittelee luonnon suojaamista kaiken maailman kusipäiltä. Itsekin kuulun tähän suurempaan ryhmään, joka ei enää arvosta luontoa tarpeeksi. Siitä on henkilökohtaisesti muodostunut minulle niin pelottava paikka, etten sinne uskalla mennä. Siksipä Long Weekend tarjosikin mainion kauhusession.
