Human Nature on Charlie Kaufmanin toiseen leffakäsikirjoitukseen perustuva komedia. Being John Malkovichin suosiosta huolimatta leffa toteutettiin independent-hengessä Spike Jonzen ja Kaufmanin toimiessa tuottajina (tässä kohdassa ”Jonze on Kaufman” -teoriaan uskovat huutavat ”Mähän sanoin, se on sama henkilö, jos J & K ovat tässä tuottajaparinakin!”). Ohjaajaksi pestattiin kokematon, vain musiikkivideoita* rustannut ranskalaislupaus Michel Gondry, joka oli Jonzen tavoin kerännyt isot meriitit MTV:n puolella.
Kuten jo tavaksi on tullut, Kaufman ei valitse helpointa ratkaisua käsikirjoitukseensa: takakannen ”komedia” -maininta ei tee kunniaa enemmän draaman villeissä viidakoissa liikkuvalle pohdiskelulle. Gondry ei myöskään maalaile Kaufmanin aivoituksia ruudulle yhtä puhuttelevasti kuin mitä Jonze on omissa teoksissaan tehnyt, mutta kyllä ne apina-ajoista hieman kehittyneet harmaat aivosolut pistetään liikkeelle muutaman ratkaisevan kysymyksen johdosta. Vastauksia ei tuputeta, mutta näkökulmia ihmisyyden ja luonnon väliselle symbioosille löytyy.
Lila (Arquette) on leffan päähenkilö: Lila on kärsinyt koko elämänsä hormonaalisen tasapainon järkkymisestä, joka on tehnyt hänestä karvaisemman kuin yksikään mies. Niinpä rakkausrintamalla on hiljaista ja hermot ovat koetuksella. Lila pakenee maailmaa luontoon ja alkaa alastomana ”apinana” kirjoittamaan luontokirjoja. Huolimatta kirjojen, kuten ”Fuck humanity”, huimasta suosiosta, Lila ei ole onnellinen siellä missä hän oikeasti on onnellinen. Vapaana samoillessaan hän on tietoinen siitä, että hän ei tule saamaan rakkautta ilman muutosta. Niinpä kuvioihin astuu…
…Nathan Bronfman (Robbins), tutkija, jolla on järkyttäviä traumoja lapsuuden kuristaan. Jälkiruokalusikat muodostavat pakkomielteen tapoihin ihastuneelle tutkijalle, mutta niin vain tie vie Lilaa ja Nathania kohti toisiaan. Työpaikallaan Nathan käy kouluttamassa laboratoriohiiriä käyttämään aterimia. Ja uskokaa tai älkää, Nathan ei hänkään lopulta tiedä, mistä onnen löytää. Luonnosta vai seurapiirisäännöksistä?
Ja koska vaikea reitti ei ole kyllin vaikea kuljettavaksi jo näinkin, sekoittuu kuvioihin ihmisapinan kasvattama sivistymätön Puff (Ifans), jonka parivaljakko löytää metsästä. Lila näkee Puffissa vapaan villin luonnonkappaleen, mutta Nathanille oudokki on hänen pelkojensa ruumiillistuma, josta täytyy kouluttaa haarukoita taidokkaasti käyttävä ja oopperaa kuunteleva ihminen! Ja siihenhän eivät auta kuin laboratoriokokeet ja sähköshokkihoito. Mukaan hoitoprojektiin lyöttäytyy seksiä avoimesti hyväksikäyttävä ranskatar Gabrielle (Otto) ja pohja neliödraamalle on valmis.
Leffan parhaita hetkiä ovat ihmisyyden ja eläimien vertailu. Onko sivistyneen ihmismielen ja karvattoman kehon summa lopulta yhtään kummoisempi kuin viettiensä varassa vapaammin liikkuvalla apinalla? Ainakin eläimen näkökulmasta (Puff) kaikki ihmisten maneerit ovat pelkkää showta, joka vain peittää todellisen ihmisluonnon alleen. Päämäärät ovat aina samat.
Jokainen tarinan tavis toteaa auliisti ja poliitikon lailla paskaa puhuen, että ”ulkokuori ei ratkaise mitään”, ”nain mieltä, en kehoa”, tai ”rakastan luontoa”, mutta tosipaikan tullen kaikki kiistetään. Moinen harhanluominen on pelkkää sivilisaatiomme oheistuotetta vai?
Oivallisimpia vetoja on laittaa jo ihmiskoulutusta saanut Puff vetämään kännit, ja tunaroimaan apinamaisesti baarissa tämän jälkeen. Jotain moinenkin mahtaa kertoa ihmisyyden ja eläimellisyyden häilyvistä rajoista. Tai sitten ei.
Näyttelijäkaartista Rhys Ifans tekee loistoroolin hypätessään Puffina miljoonien vuosien evoluutiohypyn runkkaavasta ihmisapinasta viiniä litkiväksi neropatiksi. Hehkeä Miranda Otto esittää ranskalaisen viettelytekniikan, mutta ei juuri muuta. Pääpari Arquette & Robbins jää yllättävänkin latteaan osaan: tosin Arquetten osana on välillä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita karvapeitteen saaneena naisena.
Human nature – luonnon pikku oikkuja on kaunistelematon leffa. Aihe on hieman turhan totinen komediaksi, mutta parit isot naurut sivistyksen keskellä joka paikkaa jynkyttävä ihmisapina loogisesti luo. Vain yksi vaivainen kromosomipari erottaa meidät kääpiösimpansseista, johan siinä on aihetta yhdelle elokuvalle. Luonto on mutkikas juttu, ja niin on myös tämä leffa.
* = Gondryn tunnetuin videoteos on Björkin ”Human Behavior”, jonka teemoja leffa välillä lainailee.
