“Voi p*rkele!”, taisi Harlinin poika manata nähtyään ensimmäistä kertaa valmiin näkemyksensä Manaajan neljännestä osasta. Tai jos ei manannut, niin sitten hyllytetyksi joutunut Paul Schraderin ensiversio oli todella huono. Siis TO-DEL-LA huono.
Manaaja: Alku liittyy siis tuotannossaan suurista ongelmista kärsineiden elokuvien joukkoon. Schrader ehti jo viimeistellä leffansa, ennen kuin sai kengän kuvan takamukseensa. Liian monta paskaleffaa viimeaikoina väsännyt Renny Harlin sekä käsikirjoittaja Alexi Hawley saivat sauman päästä paikkailemaan jo tehtyjä virheitä. Huomattavaa on se, että mahdollisuuden saaminen on eri asia kuin sen käyttäminen.
Isä Merrinin Manaajaa edeltävään elämään keskittyvä elokuva alkaa masentavasti. Vauhti puuttuu täysin ja katsojaa kiusataan pointittomuudella sekä tylsyyden aalloilla. Itä-Afrikan kolkossa ja saatanallisessa temppelissä ei tunnu tapahtuvan oikein mitään, ja sitten kun jotain tapahtuu, niin veri roiskahtaa hätäisesti ja pikaisesti. Ei siinä kauhua ehdi tuntemaan.
Kauhuelokuvaa etsiville Manaaja 4 on varmasti valtaisa floppi. Harmittavasti myös muut pettyvät – niin kertakäyttöistä on pahvinohut manailu. Vasta viimeisellä vartilla päästään vauhtiin, ja silloinkin kopioidaan säälittömästi Manaajan arpista kasvonvääntelyä. Stellan Skarsgårdin ihan henkevälle suoritukselle ja lopun jopa semi-intensiiviselle & päättömälle ravailulle/manailulle ropisee säälipisteen puolikas. Se ei vain paljoa vaa’assa paina, kun luvassa on sellaista kökköä, että manaamiseen todella on aihetta. Katsojalla siis.
