Komedia on tragedian ilkeä kaksoisveli. Se perustuu samoille ilmiöille kuin veljensä, mutta tekee sen piittaamatta seurauksista tai merkityksestä. Ainoastaan se että komedian päähenkilöt ovat vastenmielisiä, itsekeskeisiä ja kaikilla tavoilla halveksittavia nilkkejä, joten heille on hyvä nauraa. Kireä, pikkutarkka ja ehdottoman täsmällinen Brian Stimpson (John Cleese) on juuri sopiva maali komedian uhrialttarille. Se tarkoittaa sitä että häntä juoksutetaan ympäriinsä, uitetaan mudassa ja piinataan väärinkäsityksillä koko elokuvan ajan. Ajan suhteen pakkomielteinen kuivake on siis myöhässä ja hän ei halua olla myöhässä.
John Cleese on täydellinen persoona olemaan pikkutarkka ja kireä rehtori joka joutuu varsinaisen piinapenkin lävitse. Jo ruumiinkieleltään Cleese on hykerryttävä ja kun siihen päälle kaatuu valtava määrä itsehillintää koettelevaa piinaa on soppa valmis. Stimpsonin fanaattiset ponnistukset pitää tilanteensa kasassa aikaansaa tietysti päinvastaisen vaikutuksen. Cleese saa hahmoon juuri tarpeeksi siedettävyyttä tekemään hänet uskottavaksi uhriksi massiiviselle Kohtalon salaliitolle joka on tehnyt yksinkertaisesta ja varsin lyhyestä matkasta todellisen koettelemuksen.
Muu näyttelijäkaarti on varsin väritöntä brittijoukkoa jotka tekevät käännöksensä elokuvassa toimivalla tasolla, mutta sillä ei ole väliä. Cleese on show’n tähti ja antaa elokuvalle sen elinvoiman.
Jos joku Allekirjoittanutta viisaampi haluaa kuluttaa aikaansa tämä harmittoman brittikomedian analysoimiseen niin hän voi huoletta paneutua työhönsä, mutta minulle tämä on puhdas, harmiton komedia. Mukana on myös nautakarjaa ja nautakarja parantaa elokuvaa.
