Aluksi haluan todeta, että vaikka pyrinkin kirjoittamaan tämän arvion mahdollisimman vähin spoilerein, aion puhua kauden tyylistä ja eroavaisuuksista aiempiin, sekä tuoda muutamia spoileriksi laskettavia seikkoja esiin hahmoista. Jos siis haluat katsoa uuden kauden vailla minkäänlaisia ennakkokäsityksiä, mikä on ihan suositeltava vaihtoehto, kannattaa tässä kohtaa siirtyä muualle.
Twin Peaks on siis todellakin palannut. 25 vuotta on kulunut eikä sarjan paluu ollut mitenkään todennäköinen: aluksi Lynch piti sarjan jatkamista hyvin epätodennäköisenä ja sittemmin kun sopimusneuvotteluja alettiin käydä, ei yksimielisyyttä budjetista meinannut syntyä. Mutta fanien onneksi sopu syntyi, ja kieltämättä intoa lisäsi se, että Lynch tulisi ohjaamaan kaikki jaksot. Sittemmin kuultiin, että iso nippu sarjan ja Fire Walk With Me -elokuvan näyttelijöitä on jälleen mukana, ja heidän lisäksi monia muita nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Laura Dern, Naomi Watts, Tim Roth, Robert Knepper, Robert Forster ja Michael Cera. Toisaalta iso nippu juonen kannalta tärkeitä näyttelijöitä jäi pois: Bobia esittänyt Frank Silva ja majuri Garland Briggsiä esittänyt Don S. Davis olivat kuolleet ja Annieta esittänyt Heather Graham, Donnaa esittänyt Lara Flynn Jones, sheriffi Trumania esittänyt Michael Ontkean ja kääpiö Kättä esittänyt Michael J. Anderson eivät palanneet rooleihinsa.
Kyynisempi voisi olettaa, että uusi kausi onkin vain uudelleenlämmittelyn ja namedroppailun sekamelska, jonka alle varsinainen sisältö hukkuu. Tällöin tulee kuitenkin unohtaneeksi yhden asian. Nimittäin sen, että kameran takana orkesteria johtaa David Lynch.
Lynch on lähtenyt uuden kauden kanssa suuntaan, jota ei taatusti kukaan odottanut. Se Twin Peaksin tunnelma, johon sarjan fanit rakastuivat, on poissa – tilalla on kolkko, suorastaan pelottava tunnelma, joka muistuttaa enemmän Mulholland Drivea kuin alkuperäistä sarjaa. Tyylillisiä vaikutteita on monissa jaksoissa myös jopa Eraserheadin houreisesta painajaismaailmasta. Hahmojen suuri lukumäärä selittyy useilla juonen haaroilla sekä sillä, että monet sivuhenkilöistä ovat paljon pienemmässä roolissa kuin alkuperäisellä kaudella. Monet ratkaisuista saattavat tuntua intuitiivisesti vääriltä, mutta mitä enemmän niitä ajattelee, sitä vaikeampi niitä on kritisoida. Alkuperäisten näyttelijöiden poisjäänti on tosin pakottanut muutamiin kompromisseihin, mikä on kauden ainoita heikkouksia.
Etenkin sarjan alussa liikutaan trillerin ja jopa kauhun rajoilla, jopa yksi jump scare nähdään avausjaksossa. Tämä tyylivalinta heijastuu sarjan yhteen merkittävimmistä henkilöistä, Dale Cooperiin. Cooperin paluu mustasta killasta ei onnistu odotusten mukaisesti, vaan hän päätyy Dougie Jones nimisen miehen kehoon kognitiivisesti hyvin rajoittuneena, mutta kuitenkin kaikessa onnistuvana, eräänlaisena Mr. Chance -hahmona. Samaan aikaan Bobin asuttama paha Cooper on onnistunut välttämään mustaan kiltaan paluun. Sarjaa piinaava pahuuden ilmapiiri rinnastuu hyvin voimakkaasti Cooperin kykenemättömyyteen olla oma itsensä ja pelastaa päivä silkalla täydellisyydellään. Twin Peaksin maailma ilman Cooperia on paha ja vinksallaan. Ennen kaikkea siitä puuttu se inhimillisyys ja rakkaus, joka oli tärkeä osa alkuperäisen sarjan tunnelmaa.
Cooperin ollessa pihalla, siirtyy vastuu mysteerien ratkomisesta katsojalle. Ensimmäisissä jaksoissa annetaan vihjeitä siitä, että katsojan on oltava tarkkana. Sarja alkaa sillä, kun valkoisen killan jättiläinen antaa suoria vihjeitä: ”Kuuntele ääniä. Muista 430. Richard ja Linda.” Tätä seuraava lasilaatikkokohtaus on selvä viesti siitä, että jos keskittyminen herpaantuu, tulee ratkaiseva käänne tai vihje juuri silloin. Uuden kauden tärkein kontribuutio suhteessa alkuperäiseen sarjaan onkin juuri avoimeksi jääneisiin kysymksiin vastaaminen. Myös Fire Walk With Me’n tapahtumat ovat tässä suhteessa tärkeässä osassa. Vastaukset ovat totutun lynchmäiseen tapaan toki useimmiten annettu epäsuoraan, ja jokainen uusi vastaus tuo yhtä monta uutta kysymystä. Se on kuitenkin kauden suola: se laittaa aivot kierroksille ja immersiivisen tunnelman ja älyllisen haasteen yhdistelmä pitää ajatukset sarjan tapahtumissa pitkään katsomisen jälkeenkin. Lopulta fanit siis palkitaan juuri sillä, missä Twin Peaksissä ja miltei koko Lynchin tuotannossa ylipäätään on kyse: mysteerillä. Ja toki siitä aitoa Twin Peaks -tunnelmaakin päästään loppupuolella sarjaa fiilistelemään.
Lynch on luottanut omaan näkemykseensä ja luonut täysin uuden ja odottamattoman jättielokuvan ja sarjan rajamailla liikkuvan teoksen, joka toisaalta on Twin Peaks, toisaalta jotain täysin muuta. Ratkaisu on riemastuttavan rohkea aikakaudella, jolloin elokuvien ja sarjojen uudelleenlämmittelyt pyrkivät turvallisilla ratkaisuillaan takaamaan maksimaaliset tulot.
Viimeisen jakson päätyttyä tulee lähes tarve avata internet ja etsiä teorioita siitä, mitä kaikki tarkoittaa. Niitä kiinnostavampaa on kuitenkin todellinen löytö, Twin Peaksin todellinen voima ja arvo: fanien yhteisö, joka yhdistää voimansa ymmärtääkseen mysteerin kaikki ulottuvuudet. Tämä salapoliisityö myös avaa vielä lisää puolia Lynchin ja sarjan toisen päätekijän, Mark Frostin, yksityiskohtaisuudesta, päämääräisyydestä ja silkasta neroudesta. Esimerkiksi kahden hieman samanlaisen kohtauksen pyörittäminen samanaikaisesti osoittaa kohtausten tarkoituksellisen linkittyneisyyden tai lentokoneen ikkunoihin osuva valo paljastaa salaisen viestin. Näin aluksi lähes fanien pettämiseltä vaikuttava kausi kääntyykin todelliseksi harrastelijasalapoliisin ja Twin Peaks -fanin aarreaitaksi. Lynch ei ole taaskaan aliarvioinut katsojakuntaansa. Tuloksena on yksi voimakkaimmista elokuvallista kokemuksistani koskaan.
