Ollaan pienessä Lumbertonin kaupungissa joskus 50-luvulla. Nuorukainen Jeffrey Beaumont (McLachlan) palaa sairaalasta, missä hän kävi tapaamassa sairastunutta isäänsä. Hän löytää korvan ja uteliaisuus luonnollisesti herää. Apua hän saa sheriffin tyttäreltä, Sandylta (Dern) ja saa selville että paikallisen yökerholaulajattaren, Dorothy Vallensin (Rossellini) olevan kiristyksen kohde. Kiristäjä on sekopäisen raivopäinen kahjo Frank Booth (Hopper), jonka sanavarasto ei loista monipuolisuudella.
David Lynchin taito elokuvan estetiikassa näkyy tässä teoksessa. Kuvasto on jo alkukohtauksesta lähtien kaunista, mutta kuitenkin hieman vinoutunutta. Angelo Badalamenti on säveltänyt komean musiikin ja kokonaisuuden taustalla on maailman omituisuus, jonka voi kuvata vain Missoulan kirous elokuvamaailmalle. Pikkukaupungin pinnan alla piilossa lymyilevät perversiot, rikokset ja draama ovat Blue Velvetin rakenteita.
Koska kyseessä on Lynchin elokuva, henkilöhahmot ovat tärkeitä. MacLachlanin Jeffrey on melkoisen uskottava hyvätahtoisena nuorukaisena, jonka uteliaisuus saa enemmän kuin tarpeeksi ravintoa ja Laura Dern suorastaan säteilee naapurin kaunottarena. Tämän hyväluontoisen parin vastapainona on Frank Booth Hopperin hulluuden ja ylinäyttelyn rajoilla – ja joskus sen ylittävä suoritus. Jos pitää löytää todellinen elokuvallinen pahis, niin Frank on sitä. Hän kiroaa, sekoilee ja on täysin ennalta-arvaamaton renttu joka on myös rikollinen. Isabella Rossellini on uskomaton Dorothyna, joka vaikuttaa jopa nauttivan sairaista leikeistä joihin Frank häntä kiristää ja on myös oppinut omiakin asioita. Ehkäpä alistettu yökerhokaunotar ei olekaan niin paljoa uhri ja ehkäpä karski kiroilija-Frank on riippuvainen paitsi ilokaasusta, myös uhristaan. Näiden kahden suhde, jonka psykologista luonnetta kuvataan vain yhdellä hienolla kohtauksella on rujoudestaan huolimatta kaunis.
Blue Velvet ottaa tyypillisen, luonnosmaisten henkilöiden täyttämän kaupungin ja iskee sen kiiltokuvamaiseen pintaan syvän ja rosoisen naarmun. Yksinkertainen rikosjuoni on mukana vain selittämässä syy moiseen naarmaisuun.
Hieno elokuva ja Lynchin onnistuneimpia teoksia. Voimakas audiovisuaalinen ilme yhdistyy yksinkertaisen juonen kanssa ja luo jotain katsojalle merkittävää.
nimimerkki: Jurpo
