David Lynchin työ elokuvan ja TV:n parissa luo vaikutelman kiistatta pätevästä jäbästä joka kiskoo näyttelijöistä hienoja suorituksia vaikka nämä eivät ehkä syytä ymmärrä ja hän osaa tehdä aivokramppaavia teoksia. Tämä mielikuva lentää massiivisen höykytyksen toimittamana kiertoradalle ukon promotoidessa elokuvaansa lehmän avulla, soittaessa trumpettia tai muuten vain ollessa omituinen. Allekirjoittanut kyyläsi ukon itsensä toteuttamaa verkkoanimaatiota joka on “karkea, tyhmä, väkivaltainen ja absurdi. Jos se on huvittava se on sitä koska näemme sen absurdiuden”. Tuo määritelmä on Lynchin itsensä, joskin Allekirjoittanut toimi kääntäjänä.
Hyvin epämääräisen kohtauskimaran keskipisteenä on Randy (David Lynch) jota ei koskaan varsinaisesti nimetä ja Randy itse on typerä, karkea, väkivaltainen, tuhnutteleva ja räjähdysherkkä protoihminen ja tämän vaimo (David Lynch) on hermoheikko raunio ja poika (David Lynch) on hyperaktiivinen jokin jonka hampaat valuvat verta. Onpa siinä myöskin yksikätinen sorsaa n*****a naapuri (David Lynch) ja muitakin omituisia persoonia (David Lynch) joiden kanssa tekemisissä oleminen saa kiittämättömän protohenkilön pillastumaan ja useamman kuin yhden kerran telomaan itsensä.
Animaattorina Lynch hakee äärimmäisen pelkistettyä ilmettä. Värejä ei ole käytetty ollenkaan ja hahmot itsessään ovat erittäin karrikoituja ja pelkistettyjä. Äänimaailma kuvallisen pelkistyksen vastakohtana on huomattavasti monimutkaisempi ja pyrkii vahvistamaan kuvallista karkeutta. Ainoana näyttelijänä Lynch myös mörisee Randyn epämääräiset repliikit ja muut yhtä omituiset henkilöhahmot. Hyvä on myös huomata että ympäristöään terrorisoiva protoihminen on myös yhtämittaisen terrorin kohteena, joten maailma ei ole pelkästään yhden mölisijän oikkujen varassa ja maksaa potut mm. saavutuksista laulavina muurahaisina.
Lyhyenä yhteenvetona [I]Dumbland[/I] on nimelleen uskollinen ja koska David Lynch (selkeämpää takapirua ei ole) itse määrittää sen olevan “karkea, tyhmä, väkivaltainen ja absurdi” se todellakin on sitä. Koska se on ilmiselvästi tarkoitettu sellaiseksi on se samalla räväkkää satiiria, pikimustaa slapstickia ja siinä on jopa hienoisia vivahteita kosmisesta oikeudenmukaisuudesta joka lämmittää sydäntä suuresti. Oikeudenmukainen tuomiointi on kylläkin melkoisen mahdotonta ja David Lynchin vinksahtanut sielunmaisema pysyy sellaisena.
