Fritz Langin mestariteos M-Kaupunki etsii murhaajaa ei ole helppo teos. Se tehtiin vain muutama vuosi kuuluisan “Dusseldorfin vampyyrin” elikkä kuuluisan lastensarjamurha-aallon jälkeen. Tapaus oli vasta päättynyt muutama vuosi sitten ja sen takia pedofiliaa käsittelevät elokuvat eivät ymmärrettävästi olleet Saksassa suosiossa. Elokuva olikin kauan huonossa huudossa sen käsittelemien aiheiden takia (se oli kielletty myös Suomessa), mutta kuten yleisesti tämän kaltaisissa elokuvissa käy, niitä arvostetaan vasta monia vuosia elokuvan ilmestymisen jälkeen. Sen voikin rinnastaa Suomessa tapahtuviin pedofilianharrastajiin, ja siihen miten ihmiset ajattelevat heistä.
Poliisit etsivät etsivä Karl Lohmannin (Otto Wernicke) avulla kiivaasti lapsia sarjamurhaavaa miestä hidastaen samalla paikallisen rikollisjärjestön ja sen johtajan Schränkerin (Gustaf Grundgens) toimia, joten rikollisjärjestö päättää napata lapsimurhaajan itse. Kaiken takana on kumminkin Hans Beckert (Peter Lorre) joka murhaa lapsia, mutta koska “äänet päässä” käskevät häntä. Niin hän joutuu pakenemaan hänen tasollensa laskeneita kansalaisia ja suhteellisen hyviä poliiseja…
M on audiovisuaalisesti mahtava teos. Ennen kuin murhaaja nähdään kasvoista kasvoihin hänet kuullaan viheltämässä Peer Guntin (ei sen bändin) Peikkokuninkaan luolassa, joka ilmoittaa milloin murhaaja on paikalla. Murhia ei myöskään näytetä, näytetään vain lapsen kädestä irronnut ilmapallo joka on sotkeutunut sähköjohtoihin. Lasten tappamista ei näytetä vaan Lang antaa kuvien kertoa siitä. Tapa jolla Lang käyttää kameraa ja kuvia on paljon velkaa elokuvan ekspressionistiselle kaudelle.
Peter Lorre osaa olla niin hyytävä kuin säälittävä roolissansa lapsenmurhaajana, joka ei pysty hallitsemaan tekojaan. Myös Wernicke on erinomainen roolissansa Lohmannina ja Grundgens esittää osuvasti Schränkeriä joka ei piittaa koko tapauksesta, haluten vain saada poliisit pois kaduilta. Ellen Widmann on sydäntä särkevä pienessä roolissansa kuolleen lapsen äitinä.
M- Kaupunki etsii murhaaja esittää nykyaikaisestikin hyvin pätevän kysymyksen: Pitäisikö meidän sääliä murhaajaa joka ei pysty hallitsemaan tekojaan vai pitäisikö meidän sääliä vanhempia ja kansalaisia jotka aikovat tappaa hänet, koska Beckert tappoi heidän lapsensa. Vastaus onkin yleensä kiinni siitä kuka elokuvaa katsoo ja mikä hänen ajatusmaailmansa on. Se pistää myös ajattelemaan omankäden oikeuden taktiikkaa, onko meillä oikeus ryhtyä tappajan tappajiksi?
Elokuva on kestänyt aikaa hyvin, vaikka elokuva onkin kohta jo 80 vuotta vanha. Kiistaton mestariteos.
