Armoton kohuhan siitä syntyy, kun kiskaisee rankalla länkkärillä palkinnot Ossi-gaalasta kotiin, ja seuraavaksi purkittaa laatudraamaa Kevin Costnerin pärstävärkillä varustettuna. Ehkä juuri siksi Täydellinen maailma (1993) ei ole oikein ikinä yltänyt sille kuuluvaan hehkutukseen. Mutta Armottoman varjoista kohoaa kieltämättä vallan komea teos.
John Lee Hancockin sanansälälle ei aluksi ollut ohjaajaa ja Spielbergkin oli jo pitkään hyppäämässä puikkoihin, mutta lopulta tehtävän otti – viimeistään Costnerin painostuksella – vastaan vanha tuimakasvo Clint Eastwood, joka tuttuun tyyliin myös näyttelee elokuvassa. Ja mitäpä muutakaan, kuin vuosien kovettamaa lättähattupoliisi Red Garnettia.
Epätäydellisen maailman pilvien alla nähdään tällä kertaa simppelistä lähtökohdasta liikkeelle lähtevä sieppausdraama, jossa Costnerin tulkitsema rikollinen nappaa pakomatkalleen vangiksi pikkupojan. Ja siitä oikeasti syntyy täydellisiä hetkiä. Vaikka perässä roikkuva Clinun jengi aka poliisivoimat esitetäänkin hieman liian keveässä valossa (mm. takaa-ajon kommellukset ja Laura Dernin ja Clintin hahmojen välille rakennettu hieman tekopyhä asetelma), ja lopun tunnelman saattaa vähemmänkin elokuvia katsonut arvata, niin voima on itse matkassa. Pienen pojan viattomuus paljastaa nimittäin siitä kovisjätkästäkin ei-niin-pahan puolen. Parhaimmillaan sieppaaja ja siepattu ovat ennemminkin kuulu rikosduo kuin niitä kipeitä kontrasteja toistensa välille loihtiva parivaljakko. Tilanteessa on samaa hämmentävyyttä kuin vaikkapa Wylerin vanhassa The Collectorissa, nyt miehen ja naisen seksuaalijännitteinen sieppaaja/siepattu -asema on vain korvattu aikuisen ja lapsen aitona ystävyytenä, joka pistää enemmän (virheitä) elämässään kokeneen punnitsemaan asioita uudelleen. Stand by me – viimeinen kesäkin siitä kaikesta yleisfiiliksestä tulee mieleen.
Costner on monesti ryvetettyä mainettaan reilusti parempi ja kuvausten aikaan vasta reilut kuusivuotias T.J. Lowther loihtii kasvoilleen sellaisia ilmeitä, että siitä olisi voinut useammankin pystin lohkaista harvinaisesti lapsinäyttelijälle. Ironista sinänsä, että samalle vuodelle osui juuri toinen lapsitähteyttä puhkuva leffa eli Anna Paquinille Oscarin poikinut Jane Campion –draama The Piano. Siinäpä lisää niitä varjoja Täydellisen maailman peitoksi. 90-luvun alussa vielä kovana nimenä (tai ainakin Hollykylän miestennielijänä?) tunnettu Dern taistelee aika lepsusti täyteosassaan, ja Clinulle riittää se yksi ilme ahavoituneille kasvoille. Kuten aina.
Maailmamme ei ole, eikä koskaan tule olemaan täydellinen, mutta Täydellisen maailman kaltaisia teoksia katsoessa sitä aina välillä unohtaa sen kaiken mikä maailmassa onkaan vikana. Se laskettakoon siis isoksi plussaksi tälle kai jotakin Tukholman syndrooman kaltaista tunnettakin pursuavalle leffalle. Myös monissa muissa Eastwood-leffoissa työskennelleen Lennie Niehaussin pitkään taustalla pysyvä, mutta lopussa vauhtiin yltyvä, musiikki kruunaa elämyksen.
