Itse asiassa olin jo jättämässä tämän vähän niin kuin välistä, sillä neukkumaratonissa on jo muutenkin listalla niin paljon teoksia katsottavaksi ja Mies ja elokuvakamera taitaa olla muutenkin yksi niistä tunnetuimmista ja ylistetyimmistä yksilöistä, josta kaikki oleellinenkin lienee jo moneen kertaan sanottu. Muutin kuitenkin lopulta mieleni, sillä kyseessä on loppujen lopuksi siinä määrin ajatuksia herättävä ainutlaatuinen taideteos, ettei sitä voi tulkitakaan miljoonaa vähemmällä eri tavalla saamatta jokaisella katselukerralla täysin erilaisia toisistaan riippumattomia tulkintoja, joten Dziga Vertovin mestariteosta ei voi edes periaatteessa katsoa ja kirjoittaa täysin puhki.
Päällisin puolin Miehessä ja elokuvakamerassa on kyse yhdistelmästä oman aikansa tyypillistä kaupunkisinfoniaa ja elokuvantekoa kuvaavaa dokumenttia; matka alkaa tyhjästä teatterista, jatkuu edelleen ohjaajan veljen Mihail Kaufmanin esittämän kameramiehen matkasta ympäri kaupunkia ja valmiin filmin päätymisestä aina leikkauspöydälle sekä innokkaan yleisön katsottavaksi. Kaupunkisinfonian perinteitä on kuitenkin rikottu kuvaamalla yhden kaupungin sijasta useampaa, jolloin kyseessä on enemmänkin kuvaus ideaalista itäeurooppalaisesta kaupungista kuin mistään tietystä paikasta ja ajasta.
Mutta pintapuolinen tarkastelu antaa vain hyvin suppean kuvan Vertovin elämää ja kuolemaakin suuremman audiovisuaalisen odysseian sanomasta ja sisällöstä. Mieheen ja elokuvakameraan on todellisuudessa pyritty tallentamaan kaikki mahdollinen olennainen inhimillisen elämän iloista ja suruista, alkaen heräilevästä synnytysosastosta ja käynnistyvistä tehtaan koneista, romanssista, syntymästä ja kuolemasta päätyen aina koneromantiikkaan sekä yhteiskunnan ja ihmiselämän mekaniikkaan.
Koska kyseessä on vielä Dziga Vertovin [movie]Elokuvasilmä[/movie]n teorialle perustuva teos, leffa myös loppuu kuvaan “elokuvasilmästä”.
Mies ja elokuvakamera on enemmän kuin pelkkä taiteenlajinsa ehdoton perusteos – kyseessä on jo omanlaisensa käsite täydellisyyttä hipovalle tekniselle mestariteokselle. Tässä leffassa yksinään nähdään suunnilleen kaikki mykän kauden tunnetut tehokeinot – osa ensimmäistä kertaa – ja osa vain venytetään taiturimaisesti niin pitkälle kuin suinkin koskaan mahdollista. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta entiseen, tämän jälkeen ei ole enää minkäänlaisia tekosyitä palata tönkköön ja vanhahtavaan teatterimaiseen ilmaisuun mykkäelokuvissa. Tässä on kaikki olennainen ja enemmän.
Neuvostoelokuvan hienoimpia hetkiä. Nyt ja aina.
