Sherlock Holmes, kaikkien aikojen kuuluisin fiktiivinen salapoliisi. Istuu huoneessaan miettimässä, metsästyslakki päässä ja piippuaan poltellen, jättäen varsinaisen toiminnan sen paremmin hallitseville. Apurina kömpelö tohtori Watson, pulska ja hieman höperökin viiksiveikko, joka kirjaa ylös kaikki parin yhteiset seikkailut, mutta ei oikeasti ole hyödyksi juuri minkään tapauksen selvittämisessä. Vai oliko sittenkään näin? Guy Ritchien uudessa tulkinnassa Holmes on omituinen, älynsä lisäksi nyrkkejään runsaasti käyttävä hyypiö ja Watson pätevä, hyväkuntoinen, ihan fiksukin aisapari, josta mestarietsivä saa tarvittavaa apua monessakin tilanteessa. Mitä ihmettä tämä on? Arthur Conan Doylen alkuperäisiä kertomuksia lukeneiden ei pitäisi olla hämillään. Uusi Holmes on uskollisempi juurilleen, kuin monet välissä ilmestyneet elokuva- ja TV-sarjatulkinnat.
Holmes ja Watson saavat jälleen yhden jutun selvitettyä, mutta se uhkaa jäädä heidän viimeisekseen. Tohtori aikoo nimittäin tehdä temput ja syöksyä avioliiton ihmeelliseen maailmaan. Mestarietsivän korviin ei moinen liitto kuulosta hyvältä, onhan kaksikolla sen verran pitkä lista yhteisiä seikkailuja takanaan, ettei yksi naikkonen voi kaikkea noin vain poikki pistää. Ratkaistuksi julistettu juttu saa kuitenkin uuden käänteen, kun hirtetty rikollinen herää mystisesti henkiin ja Holmesin vanha tuttu, rikollinen viettelijätär Irene Adler tulee mukaan kuvioihin. Tapaus käy sen verran kiintoisaksi, ettei Watsonkaan malta vielä lähteä viettämään rauhallista perhe-elämää.
Ritchien näkemys on toiminnallisempi kuin yksikään aiemmista tulkinnoista, mutta silti monilta osin vanhoja perinteitä ja varsinkin yksityiskohtia kunnioittava. Muuan naurettavan pitkää ja hidastuksen ansiosta turhankin dramaattiselta tuntuvaa räjähdystä lukuun ottamatta äksön on sitä paitsi erittäin sujuvaa ja ennen kaikkea viihdyttävää katsottavaa. Ohjaaja ei silti ole lähtenyt tekemään Holmesista mitään uuden vuosikymmenen toimintasankaria, niin kuin trailerit antavat ymmärtää, vaan mukana on myös runsaasti etsivän kiivasta pohdiskelua, kiinnostavia keskusteluja Holmesin ja Watsonin välillä, sekä todella toimivaa, aidosti hymyilyttävää huumoria, joka tällaisessa lievästi veijarimaisessa salapoliisitarinassa on enemmän kuin kotonaan.
Pääosaan valittu Robert Downey Jr. tekee epäilyksiä herättäneestä amerikkalaistaustastaan huolimatta ilmiömäistä työtä. Vaikka miehen tulkinta Holmesista saattaa monista tuntua hieman liian oudolta ja tavallisuudesta poikkeavalta, onnistuu hän tavoittamaan legendaarisen sankarin olemuksen huomattavasti paremmin kuin monet edeltäjistään. Holmes on eksentrinen, monien paheksuma heppu, joka puuhailee toinen toistaan omituisempien kokeiden parissa ja saattaa viettää päiväkausia vain omissa ajatuksissaan, kenellekään puhumatta. Partaveitsen terävän älynsä lisäksi etsivä on myös fyysisesti pätevä, ja nyrkki- tai miekkatappelut rikollisten kanssa tuottavat harvoin ongelmia. Jude Law Watsonina tekee myös kiitettävää työtä, ja nostaa usein koomiseen sivuosaan alennetun tohtorin oikeasti järkeväksi hahmoksi, josta Holmesin mielipuolisen hyvä päättelykyky ei ehkä löydä vertaistaan, mutta joka silti onnistuu pysymään etsivän vauhdissa ja tiukan paikan tullen hiukan auttamaankin. Parin vastaan asettuva Lordi Blackwood sen sijaan on auttamattoman tylsä, karismaton ja lapsellinenkin roisto, jonka yhdentekevyydestä ei ehkä ole syyttäminen niinkään roolin esittäjää, kuin leffan käsikirjoittajia.
Käsikirjoituksessa on muitakin ongelmia. Se ei tarjoa niinkään kiehtovaa mysteeriä, kuin vauhdikkaan ja runsaasti yllätyksiä sisältävän seikkailun, jonka kaltaisia tosin on nähty joissain Conan Doylen tarinoissakin. Silti uuden, tuoreen valkokangastulkinnan olisi luullut nappaavan aineksia ennemminkin niistä paremmista kertomuksista. Juoni kyllä naulitsee tuoliin alkumetreiltä lähtien, eikä sulavuuden puutteesta kehtaa juuri puhua, mutta on mestarietsivä kieltämättä kiinnostavampienkin tapausten ääreen tiputettu.
Tästä huolimatta elokuva on kauttaaltaan viihdyttävää seurattavaa. Mukaan ripoteltu huumori toimii, näyttelijät osaavat hommansa erinomaisesti ja toimintakohtauksista ei vauhtia tai hienoja kuvakulmia puutu. Kun loppuun vielä isketään varmasti ainakin Holmes-fanien kiinnostuksen herättävä käänteentapainen, voi jatko-osaa alkaa odottamaan jo melko suurella mielenkiinnolla. Näyttelijäsuoritusten ja puhtaan fiiliksen osalta ei pahemmin petrattavaa löydy, mutta hiotumpaa tarinaa seuraavalta elokuvalta on ainakin lupa vaatia. Huhujen mukaan Brad Pitt olisi kiinnostunut pahiksen roolista, eikä mies tarkemmin mietittynä ehkä olekaan se kaikkein huonoin vaihtoehto.
Maailman suurimman salapoliisin seikkailut on siis modernisoitu onnistuneesti, vaikkei täysin ongelmitta, ja alkuperäisten tarinoiden henki on useista uudistuksista huolimatta onnistuttu tavoittamaan paremmin kuin kukaan taatusti osasi kuvitella. Toivon mukaan elokuva myös osittain tappaa nykykansan keskuudessa vallitsevan, monilta osin virheellisen Sherlock Holmes-stereotypian, joka varmasti aiheutti Sir Arthur Conan Doylelle suurempaa pyörimistä haudassa kuin tämä tulkinta.
