Kokonaista kolme kuukautta kestäneen tutkimustyön tuloksena vihdoin saan kirjoitettua tämän arvostelun ehkä kaikkien aikojen mahtavimmasta elokuvasta, kaikkien sci-fi hullujen palvonnan kohteen, Arthur C. Clarken kirjaan perustuvasta, maestro Kubrickin ohjaamasta suurelokuvasta 2001: avaruusseikkailu.
Minkäänlaisia ennakkoajatuksia tätä elokuvaa kohden pyrin välttämään, jotta arvio olisi mahdollisimman aito.
Motiivina tälle hullulle tutkimukselle oli toisinsanoen uhmata Clarken ja Kubrickin tehtävää ja tavoitetta. Clarke kun kuuluu sanoneen, että “jos joku ihminen joskun pystyy ymmärtämään tätä elokuvaa täysin, olemme epäonnistuneet tehtävässämme”. Olin siis alkamassa suureen pyhänhäväistykseen ja alkamassa uhmaamaan ihmisen ymmärrystä. Halusin ymmärtää tätä elokuvaa!
Lähtökohtana oli siis lukea Arthurin kirja, jonka kuudessa viikossa sainkin luettua. Sen jälkeen oli ajateltava sen sisältöä noin neljän ja puolen viikon ajan, josta tein päätelmän, että jokainen kirjaan painettu sana oli täydellistä symboliikkaa viitaten hullun vaikeisiin, ihmismielen perus kysymyksiin, jotka kuuluvat: Miksi olemme täällä ja mikä on tämän kaiken tarkoitus?
Kirjan lukemisen jälkeen siirryinkin sitten katsomaan elokuvaa. Anttilastahan se irtosi seitsemällä eurolla, joten hymyyn oli syytä. Ja sitten kotiin ja katsomaan.
Elokuvan kolme kertaa kahden päivän sisällä katsoneena olen vihdoin tajunnut elokuvan juonen kokonaan ja myös huomannut, miten vaikeaa sen kertominen lyhyesti on.
Tarinan voi periaatteessa jakaa neljään osaan, joissa jokaisessa on oma päähenkilö, ja jotka ovat varsin järkkymättömässä yhteydessä toisiinsa. Lisäksi nämä kaikki muodostavat sen kaivatun kokonaisuuden, johon palaan heti juonen selittämisen jälkeen.
Elokuva alkaa kuvauksella ihmisen syntymään, kuten Clarken kirjakin, jonka Kubrick risti “Ihmisen aamunkoitoksi”.
Jakso on muihin, “tavallisiin” elokuviin verrannollisena aika pitkä, mutta kuitenkin kirjaan verraten aika lyhyt. Voisi siis sanoa sen olevan juuri sopiva.¨
Jakso on lähes mykkä. Siinä ei puhuta, eikä siinä myöskään lue sanaakaan. Siinä vaan yksinkertaisesti kuvataan ihmisen syntyä. Dokumentoidaan ihmisapinoiden aikakautta. Mutta kuitenkin, se kertoo lähes yhtä paljon kuin kirjan kaikki lauseet. Tämä syntyy ihmisen omista ajatuksista hänen tuijottaessa esi-isäänsä kuivalla autiomaalla satoja miljoonia vuosia sitten.
Rauhan rikkoo sitten yksinkertaisten esi-isiemme alueelle ilmestyvä mystinen monoliitti, uskomattoman täydellisine reunoineen ja täydellisen tasaisine pintoineen. Tämä epäinhimillisen täydellinen esine tietysti pelottaa kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan varauksellisesti suhtautuvia esi-isiämme, mutta kun he tajuavat sen vaarattomaksi, uskaltautuvat he jopa koskemaan sitä. Ja kun mitään ei tapahtu, he yksinkertaisesti unohtavan sen.
Seuraavaksi seuraakin ihmisen aamunkoitto, kun päähenkilöapina, jo on lajinsa suurin ja viisain, mutta kuitenkin samanlainen kuin muut, jonka takia Kubrick ei tehnyt hänestä mitenkään kovin erinäköistä kuin lajitoverinsa, keksii työkalun, aseen, jonkalaista voimaa ei maapallolla oltu vielä tähän mennessä nähty…
Ensimmäinen jakso on juonellisesti ja toteutuksellisesti lähes täydellinen. Kuvallinen kerronta on jotain aivan yliluonnollista, jonka perusteella aloin ihan epäilemään, että Kubrick on saanut jonkin asteista psykologista koulutusta.
Jakson loputtua siirrytään mitään sen suurempia mukisematta avaruusaikaan, jossa ihminen on jo valloittanut oman osansa planeetansa läheisyydestä, eli toisinsanoen tehnyt avaruusliikennettä kuun ja maan välille, käynyt kuussa ja nyt tehnyt siellä merkittävän löydön. Tri. Heywood Floyd lähetetään sitä tutkimaan.
TMA-1, tämä niin outo löytö nouseekin kovasti symboolisten merkityksien taivaan tähtikaartia hipovien yksiöiden joukkoon, kun tämä nostaa sitä tutkimaan tulleiden ihmisten alkukantaisuuden esille. Ihminen ei siis ole pohjimmiltaan kehittynyt mihinkään, vaan samanlainen varauksellisuus uusia outoja asioita kohtaan kuin esi-isillämme tuohon “ihmisen aamunkoiton” aikoihin on yhä tallella. Tämä seikka on yksi hulluimmista tosiasioista ihmisen olemassaolossa, vaikka ulkonäkö muuttuu ja ihminen viisastuu ja keksii yhä hienompia ideoita helpottamaan (tai vaikeuttamaan) ihmisen elämää, yhä samat alkukantaiset aistit ovat silti tallella.
Jakso on todella taiteellisesti kuvattu ja kerronta on mestarillista. Nyt kuvaan astuvat dialogitkin ovat rutiinilla vedettyjä, eikä niille anneta sen enempää huomiota kuin mitä ne tarvitsevat. Kubrick kuvaa tulevaisuutta vakaalla kädellä, eikä turhaan korosta sen eroavaisuuksia meidän aikaamme, vaan kuvaa sitä kuin mitä tahansa normaalia elokuvaa.
Sitten tuleekin elokuvan ns. Pääjakso, jossa puolitoista vuotta TMA-1:n löytämisen jälkeen on aloitettu ihmiskunnan pisin matka kautta aikojen, matka Jupiteriin. “Löydöksi” ristitty alus kantaa mukanaan viittä henkeä, itse tarinan päähenkilöä Davis Bowmania, Frank Poolea, sekä kolmea “talviunta” nukkuvaa miehistön jäsentä, joiden työn on tarkoitus alkaa vasta jupiterissa. Eikä tietenkään pidä unohtaa itse ratkaisevaa “henkilöä”, aluksen “6:ta jäsentä”, supertietokone HAL-9000:a.
Kaikkihan ei tietenkään mene niinkuin pitää vaan tämä melkeinpä inhimillinen, kaiken kuuleva ja näkevä Hal alkaakin kylmähermoisesti eliminoida miehistöä. Siinä sitä sitten ollaan, kun kaikki aluksessa on tämän seonneen koneen hallinnassa…
Hal siis symboloi ihmisen halua osuvasti ilmaistuna “ylittää itsensä”. Haluaako ja voiko ihminen todella luoda itseään älykkäämmän “olennon”? Ja sen tämä näyttää, mitä tapahtuukaan jos voisi.
Viimeinen jakso on se, jota kaikki sivistymättömät ovat haukkuneet tylsäksi ja ymmärtämättömyyttään aivan käsittämättömäksi. Kubrick maalaa kaiken taiteellisuuden ja symboliikan vertauskuvallisuuden huipuksi tähän ehkä elokuva historian taiteellisempaan loppuun, jonka varaan Kubrick onkin perustanut alussa mainetsemani väitteensä.
Minä aioin kuitenkin nyt katsottuani sen yli kymmenen kertaa, useita kertoja putkeen, kirjoitettuani sen ylös monia kertoja ja valvonut öitä miettiessäni sen merkitystä, kertoa oman tulkintani, jonka pitäisi olla mahdollisimman lähellä Kubrickin ja Clarken ajatusta. Ja täytyy kyllä sanoa, että yleispätevää tulkintaa tuskin on. Kubrick lienee hakenutkin sellaista visioita, jota voisi tulkina monin eritavoin, mutta uskoakseni hänellä on myös ollut alkuperäisidea. Kubrickin ja Clarken tarkoittamaa alkuperäisajatusta lähinnä lienevä tulkintani on kuitenkin tämä.
(Spoileri varoitus): Bowman ohittaa jupiterin ja löytää jonkinlaisen madonreijän, jota kauta hän lentää ihmeellisten värileikkien läpi, joiden aikana kaikki suhteelisten aikakäsitteiden lait tuhoutuvat. Dave löytääkin itsensä ihmiselle täydellisestä hotellihuoneesta. Tämä huone kuvastaa ihmisen pyrkimystä täydellisyyteen, mutta mitä tapahtuukaan jos ihminen saavuttaisi tämän mahdottoman tilan?
Dave (suorastaan konkreettisesti) näkee elämänsä vilahtavan ohi silmiensä edessä. Täydellisyys tekee siis elämästämme hyödytöntä, me vain olemme ja viihdytämme itseämme, eli toisin sanoen emme tee mitään merkittävää. Me vain syntyisimme, eläisimme ja kuolisimme, tekemättä mitään. Daven maatessa kuolinvuoteellaan ilmestyy hänen eteensä tämä sama mystinen monoliitti, jonkalaisen ovat nähneet niin kokoihmisrodun aloittaja, “nykyihminen”, kuin sitten nyt tämä ns. yli-ihminen. Monoliitti siis heijastaa näitä kaikkia kolmea ihmisen ruumiillistumaa toisiinsa, peilaten esille heidän samanlaisuuksiaan ja myös eroavaisuuksiaan. Se siis toisinsanoen vertaa niitä toisiinsa.
Vaan mitä käykään tälle yli-ihmiselle: Se ei enää jaksa pelätäkkään tätä tuntematonta ilmestystä. Koko ihmisrotu on siis edennyt pisteeseensä, se on täysin hyödyn ja erkaantunut juuristaan (vaikkei ihan kokonaan, mihin monoliitti taas viittaa). Sillä ei ole enää merkitystä maailmankaikkeudelle. Eli toisin sanoen vaikka nämä kolme erillaista ihmismuotoa ovat vain samaa ketjua, josta tämä kolmas on kuitenkin irtaantunut. Kaksi edellistä olivat siis evoluutiomme hyödyllisiä palkkeja, mutta pyrkimyksemme täydellisyyteen saisi aikaan tämän surkean yli-ihmisen.
Ympyrä on siis sulkeutunut, johon viittaa se, että ihmiskunta alkoi monottiilistä ja myös päättyy siihen, eli ihminen on tänä yli-ihmisenä täsmälleen yhtä hyödytön kuin ennen koko rodun syntymistä.
Lopussa syntyvä avaruusvauva on vertaus ihmisen mahdollisuudelle “uudelleensyntyä”. Estääksemme tämän hyödyttömän yli-ihmisen syntyä meidän täytyisi siis muuttaa käsitystämme, elää tätä hetkeä, eikä pyrkiä siihen täydellisyyteen. Nauttia huolista ja vaikeuksista, koska ne pitävät mielen virkeänä ja tekevät meistä sen, jota todellisuudessa olemme, ihmisen. Avaruusvauvan katsoessa maata se tuo esille nämä asiat.
2001 on maailmanhistorian suurin ja mahtavin elokuva, joka kylmästi kyseenalaistaa koko ihmisyyden ja sen olemassaolon. Lisäksi se tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi avaruusoliot eivät ole vielä kohdanneet ihmistä. Ja vastaushan on: He ovat läsnä kokoajan, he ovat luoneet meidät. Monoliitti on se, jolla he meitä katsovat. Monoliitti laukaisi ihmisen evoluution käyntiin ja on myös lopettava sen. Se, ovatko he eläviä, aaveita vai mitä, jää täydelliseksi kysymysmerkiksi.
Kaikki pinnalliset puoletkin elokuvassa ovat kunnossa, musiikit ovat täydellisen sopivia ja ohjaus on sitä luokkaa, että sille on vaikea keksiä sen mahtavuutta kuvaavia sanoja. Niin hienoa se on. Näytteliöiden elokuva tämä ei missään nimessä ole.
Elokuva on taidetta, jota katsoessa täytyy olla todella avoin ja osata analysoida näkemäänsä. Se on kyllä todella vaikeaa, mutta jos sen pystyy tekemään, käsilläsi on kaikkien aikojen elokuva, joka rikkoo kaikki elokuvien lait olemalla täydellinen taideteos. Mitkään adjektiivit eivät riitä kuvaamaan tämän teoksen suuruutta. Se rikkoo myös omat rajansa, eikä elokuvan pituuskaan tunnu mitenkään riittävän sen käsittelemien ja esille tuomien asioiden määrään. Sanottakoon siis, että Kubrick on kaikkien aikojen suurimpia taiteilioita.
nimimerkki: Sano mitä sanot
