Onko Wonder Woman 1984 huono vai hyvä elokuva? Vastaus riippuu paljolti siitä, mitä ehkä leffalta odotat. Odotatko Supergirl-sarjan (2015 – 2021) kaltaista naisvetoista seikkailua, jossa ollaan pirteitä ja terhakoita yliampuvien superpahisten edessä ja kotioloissa syödään kliseisesti suruun, kun poikaystävän kanssa on ongelmia? Vai odotatko ehkä sankarin syvällistä pohdintaa viinilasillisen äärellä siitä, miksi mikään teko ei tunnu riittävän maailman pelastamiseksi? Vai odotatko 1980-lukulaista ajatusmaailmaa ja tyyliä hyödyntävää, kevyttä seikkailuelokuvaa, jonka ykköskohderyhmä ovat n. 9-13-vuotiaat lapset ja nuoret? Viimeksi mainittua olisi tarjolla.
WW84 pyörittelee nimessään vihjettä maailmansodasta (World War), jollaista myös 1980-luvulla pelättiin. Olkatoppauksiin, neonväreihin ja muuhun ajankuvan kuvastoon kääritty leffa ottaa vakavan aiheen käsittelyyn samanlaisella kepeydellä kuin vaikkapa kasarikkassikko Paluu tulevaisuuteen, jossa eri aikakausien muoti ja ideologinen ulottuvuus sekoittuvat elokuvan valmistusajankohdan mielikuviin menneestä ja tulevasta. Wonder Woman 1984:n maailmassa (rahan- ja) vallanhimo ja kaikkivoipaisuus ovat iso uhka, suurvallat käyvät ns. Tähtien sotaa. Wonder Woman eli Diana (Gal Gadot) on nähnyt paljon, kuten nuori Marty omissa seikkailuissaan, mutta hän uskoo silti voivansa korjata vääryyksiä ja kykenevänsä ohjaamaan ihmisiä oikealle polulle.
Diana ei mieti sitä, että hänen feminiinisyytensä olisi jonkinlainen este näissä toimissa. Hänhän ei ole oikeastaan ihminen, mutta toisaalta hänellä on hyvin inhimillisiä tunteita – kuten kaipuu saada rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eli asia, jonka hän koki lentäjä Steven (Chris Pine) kanssa edellisessä sooloelokuvassaan. Tämä kaipuu on nyt koitua Wonder Womanin tuhoksi, sillä hän erehtyy toivomaan Steven paluuta rihkamaksi luullun mutta taikavoimaisen kiven äärellä. Kivi toteuttaa toiveita, joskin vaatii niistä aina myös hinnan.
WW84-rainaa on moitittu edeltäjäänsä huonommaksi, sekavaksi, kliseiseksi ja jopa feministisen sankarittaren itsenäisyyttä heikentäväksi. Rakenteeltaan leffa ei ole sen sekavampi kuin klassiset Indiana Jones -elokuvat. Monin tavoin se jopa muistuttaa saman aikakauden, eli 1980-luvun, seikkailuja. Pahiksen yksiulotteinen uho, päähenkilön letkeä lassotemppuilu ja muksuikäisten sivuhenkilöiden reaktiot (esim. ylinäytelty “Wau”-tokaisu Wonder Womanin urotyölle) ovat juuri sitä, mikä esim. Indiana Jones -elokuvissa (ja sen inspiraationa toimineissa leffoissa) on nostalgista. Jos elokuva on haluttu sijoittaa 1980-luvulle, miksi se ei siis saisi myös olla jokseenkin 1980-lukulainen?
Ja miksi se, että Wonder Woman haluaa siviilissä olla mukavan ja hauskan miehen kanssa, jotenkin heikentää hänen itsenäisyyttään? Itsenäiset maskuliiniset sankarihahmot James Bondista Batmaniin ovat antaneet satunnaisten suhteiden lomassa itselleen luvan rakastaa ja saaneet tunteilleen vastakaikua (esim. Casino Royale, 2006). Tämä on ollut usein se seikka, joka on tehnyt heistä haavoittuvia ja tuonut kiinnostavaa jännitettä tarinaan. Rakkaus voi olla myös epävakauttava voima. Toki esim. Bond deittailee kovin mieluusti vodkamartinejaan sen sijaan, että etsisi aina uutta vaimokandidaattia, mutta ei hän myöskään tapa uutta vihollista joka sekunti tai jatkuvasti hakeudu uuden uhkapelin äärelle. Hänenkin fiktiivisessä elämässään on vaihtelua ja monipuolisia tunnekokemuksia, jotta häneen voisi samaistua edes jossain määrin.
Jos nuorempia katsojia varten erinäisiä mutkia suoraksi vetämällä muotoiltu WW84 jossain epäonnistuu totaalisesti, se on leffan kliimaksi. Pedro Pascalin kokovartalomesoaminen leffan tv-evankelistamaisena myyntiguruna ja lopulta tarinan suurena pahantekijänä iskee ruudusta vasten kasvoja kuin aimo läpsy avokämmenellä. Leffan leikkaus on paikoin kuitenkin sellaista, että nyansseja tällaisten suurien purkausten välille jää kaipaamaan. Asia korostuu eritoten kliimaksissa, jossa isosta asiasta loikitaan toiseen kuin alkukohtauksen amatsonien kisoissa kivipylväältä toiselle.
Ensimmäinen Wonder Womanin sooloseikkailu oli yllättävän viihdyttävä DC-raina, mutta se oli myös suunnattu laajemmalle katsojakunnalle. Toinen osa on kasattu ehkä oheistuotemyyntiä ajatellen erityisesti teini-ikään tulevien katsojien iloksi, tutustumismatkaksi 1980-luvulle. Ei hyvä lopputulos, muttei ihan huonokaan.
